Kommentti: Heippa, Anttila! Elämäni tärkeintä levykauppaa ei pian enää ole

Vuosituhannen vaihteessa halusin olla kuin Rob Gordon. Kuka ihmeen Rob Gordon, saatat miettiä nyt. Minäpä kerron.

Rob Gordon on brittikirjailija Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto -romaanin (1995) päähahmo. Boheemi levykauppias, joka tekee top 5 -listoja milloin mistäkin: musiikista, entisistä tyttöystävistä, kirjoista, parhaista hautajaisbiiseistä. Kaikenlaisista asioista, jotka kuitenkin edes jollain tavalla liittyvät musiikkiin.

Rob Gordonin innoittamana halusin perustaa levykaupan. Lopulta pääsin lähimmäksi tuota unelmaa päätymällä Helsingin Asematunnelin Anttilan levyosastolle myyjäksi vuonna 2002.

Musiikki on ollut minulle valtavan tärkeä asia lapsuusajoista lähtien. Se on ennen kaikkea muistijälkiä omasta elämästä, päiväkirjamaisia kiinnekohtia, jotka tulen muistamaan mitä luultavammin aina.

Tärkein Porin Anttilasta ostamani cd-levy: Egotrippi-yhtyeen debyyttilevy Egotrippi (1995), jonka löysin levyosaston alennuslaarista 19 markan ja 90 pennin hintaan vuonna 1996. Tuosta levystä alkoi edelleen jatkuva lämmin suhde kyseisen soitin- ja lauluyhtyeen kanssa.

Esimerkki numero yksi. Ajelimme joskus 1980-luvulla perheen kanssa autolla pitkin poikin maaseutua. En muista auton merkkiä enkä väriä, mutta sen muistan, että autossa soi Kake Randelinin Avaa hakas, jota oli minun mielestäni maailman hauskinta laulaa mukana.

Esimerkki numero 2. Kun olin Noormarkussa mummolassa, kävimme Porissa isoisäni, Tuomo-papan kanssa kauppareissulla. Automatkalla papan auton kasettisoittimessa soi usein kotimainen iskelmämusiikki.

Ja kun kävimme Porissa, kävimme myös Anttilassa.

Porin Anttilan levyosastolla, joka sittemmin sai nimen TopTen, selailimme alennuslaareja, jotka pursuivat erilaisia kokoelmakasetteja, joita pappani sitten osti ja joita lähinnä autossa kuunneltiin.

Länsi-Uudellamaalla, Vihdin Nummelassa karttuneisiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin liittyy vahvasti puolestaan Lohjan Anttila, kolossaaliselta tuntunut ja näyttänyt valkoinen halli, jota myös tavarataloksi kutsuttiin. Tuosta valkoisesta hallista, jota Anttilaksi kutsuttiin, ostin monia elämääni mullistaneita albumeja.

Kolmas ja neljäs tärkeä Anttila löytyivät Helsingin keskustasta. Joskus ala-asteen loppuvuosina sain ensimmäistä kertaa vanhemmiltani luvan lähteä linja-autolla Nummelasta Helsinkiin joko hyvien kavereiden tai isosiskon kanssa.

Tärkein Asematunnelin Anttilasta ostamani cd-levy: Coldplay-yhtyeen toinen albumi A Rush of Blood to the Head (2002). Työskentelin Tunnelin Anttilan levyosaston kassalla ja kyseessä oli ensimmäinen henkilökunta-alennuksella ikinä mistään ostamani levy.

Kun bussi saapui silloin Lasipalatsin aukiolla sijainneelle linja-autoasemalle, ensimmäiset askeleet bussista ulos astumisen jälkeen veivät kohti Salomonkatua, City-Anttilaa ja City-Anttilan levyosastoa. Se oli ensimmäinen retkikohde, josta sitten käveltiin Kaivopihan Musiikki-Fazerin kautta Asematunnelin Anttilaan.

Anttiloiden levyosastot tuntuivat valtavilta, etenkin ennen esimerkiksi Tukholman ja Lontoon levykaupoissa käymistä. Niissä sai kulumaan tuntikausia ihan vaan selaillen ensin kasettihyllyjä ja -laareja ja sittemmin kasettiformaatin vähitellen hiivuttua 1990-luvun lopun lähestyttyä cd-levyhyllyjä ja -laareja.

Vaikka Uskollinen äänentoisto -kirjan Rob Gordonin maailmankuvasta haaveillen ja samanlaista boheemia asemaa tavoitellen minun olisi pitänyt hakeutua Keltaisen Jäänsärkijän, Tunnelin Levyn tai Stupido Shopin kaltaiseen pieneen kivijalkalevykauppaan töihin tai jopa perustaa oma levykauppa, en ikinä tehnyt niin.

Haaveet muuttuivat vuosien saatossa, mutta aina oli Anttila. Oli Porin, Lohjan ja Helsingin tutut ja turvalliset Anttilat, joista sai varmasti muitakin tuotteita, mutta minulle Anttila oli kauppa, josta sai ostettua levyjä ja elokuvia.

Jossain vaiheessa musiikinkulutustottumukset alkoivat muuttua. Ensimmäisen kerran muistan miettineeni cd-levyn tulevaisuutta ääniteformaattina silloin, kun hankin ensimmäisen iPodini. Elettiin 2000-luvun alkuvuosia.

Ja vaikka vielä muutamia vuosia sitten vannoin, että hankin kaiken kuluttamani musiikin fyysisinä levyinä, tajusin vuonna 2009, kun asensin tietokoneeseeni musiikkisovelluksen nimeltä Spotify, että nyt on tapahtumassa jotakin mullistavaa.

Tärkein Lohjan Anttilasta ostamani c-kasetti: brittiläisen Pet Shop Boysin paras albumi Behaviour (1990). Vaikka 1990-luvun alussa elettiin aikakautta, jolloin oli coolia tykätä lähinnä rankasta heavy-musiikista tai hiphopista, maailman paras pop-kappale oli ja on edelleen Behaviour-albumin ensimmäinen biisi, maailman hienoin Being Boring.

Kun levyjä ei enää ostettu kaupasta, Anttila alkoi tuntua tarpeettomalta. Unelma omasta levykaupasta ja boheemista levykauppiaselämästä haaleni ja häipyi pois kuin Inside Out -animaatioelokuvassa (2015) nähty päähahmon mielikuvitusystävä.

Niinpä. Anttila tuntui tarpeettomalta ja pian Anttilaa ei enää ole. Fyysisten levyjen ja elokuvien myyntimäärien romahtaminen ei varmasti ole suurin syy Anttilan kohtaloon, mutta ääniteformaattien kehitystä seuranneena tuo uutinen ei yllättänyt ollenkaan.

Anttila ei ikinä ollut minulle kauppa, johon varta vasten mentiin ostamaan vaatteita, ruokaa tai kirjoja. Se oli kauppa, josta löytyi nimenomaan levyjä ja elokuvia.

Onpa outoa sanoa seuraava lause ääneen. Pian Anttilaa ei enää ole.

Jos Anttilaa ei olisi ikinä ollut, minä en olisi minä. Lapsenomainen intoni musiikkia kohtaan ei olisi lähellekään sitä luokkaa, mitä se on nyt – ja tulee aina olemaan.