Kommentti: Kurt Cobainin kuolemasta 22 vuotta – tämän takia teinivuosien rakkaus ei koskaan kuole

Selailin tänään Twitteriä, kun havaitsin, että ”Kurt Cobain” trendaa maailmanlaajuisesti. Vilkaisu kalenteriin paljasti sen, minkä salamannopeasti muistin: tänään on Cobainin kuolinpäivä, 5.4. Sen muistaa helposti: vuosipäivä on viis neljä, ysineljä.

Tai muisti ennen. 15-vuotias Maria olisi minulle niin vihainen. Miten kehtasin unohtaa!

Ennen en kehdannut. Koskaan. Muistin myös syntymäpäivän: se on kaksi nolla nolla kaksi, kuusseitsemän. Luku tulee selkärangasta, vaikken enää ole juhlinut päivää. Vuosiin.

Toisin oli ennen.

Olin niin sanottu superfani, jonka kohtalona oli löytää palvontansa kohde vuosia tämän kuoleman jälkeen. Näin Cobainin ala-astetoverin paidassa ja järkytyin, kun kuulin, että hän on kuollut. En tiennyt miehestä mitään. Paitsi nimen. Ja ne kasvot, unelmansiniset silmät ja pitkän tukan.

Menin kirjastoon, lainasin Christopher Sandfordin teoksen Kurt Cobain. Sen jälkeen en katsonut taakseni.

Yhtyeen merkkilevy, vuoden 1991 Nevermind löytyi paikallisesta divarista. Hintaa en enää muista, mutta muistan tunteen, jonka Smells Like Teen Spirit sai aikaan: kun kitarariffi alkoi, alkoivat myös kylmät väreet.

Olin niin epäcool. Rakastuin hittikappaleeseen.

Vuosikausia yhtye oli kaikkeni. Paperoin seinäni Kurtin naamakuvilla ja tunsin sielujen sympatiaa. Palvoin Cobainia tavalla, jolla vain 15-vuotias voi palvoa 27-vuotiasta, turmiollisen lahjakasta päihdeongelmaista. Kelasin Live! Tonight! Sold Out!! –VHS-dokumenttia ees taas ja pakotin kaverinikin katsomaan sitä.

Hän piti Spice Girlsistä.

Äitini osti minulle Nirvanan paidan. Se maksoi 99 markkaa, mikä oli järkyttävän paljon t-paidasta. Rahat eivät menneet hukkaan, sillä jos paita ei ollut yllä, nukuin sen vieressä. Lopulta paitoja oli 27; virallisia ja epävirallisia Nirvanan levyjä puolestaan oli kymmeniä. Raahasin niitä kotiin divareista ja levymessujen nurkista.

Mikä merkitys tällä kaikella on? Suuri, valtava. Kun Cobainista puhutaan sukupolvensa äänenä, haluaisin muistuttaa, että se ääni ulottui myös muihin – meihin, jotka synnyimme, kun Cobain oli jo tuhkaa uurnassa ja Seattlen Lakeside Avenuella sijaitseva talo julistettu pyhiinvaelluskohteeksi.

Teininä sain usein pyyhkeitä siitä, että olin epäsiististi pukeutunut. Vaatteissani oli reikiä ja ne olivat osoitus siitä, että "pahuus kutsuu minua" (suora lainaus sukulaiseltani). Siinä, missä moni näki epäsiistin kaaoksen, minä tunsin yhteenkuuluvuutta johonkin; lähinnä siihen maagiseen ääneen ja vaikeaan elämään. Musiikki sai olon tuntumaan siltä, että joku ymmärsi: joku uskalsi huutaa ulos sen tuskan, jota kiltti tyttö ei koskaan kehdannut.

Tätä kirjoittaessani kuuntelin:
Nirvana – Live at Reading (2009)

Kun teini-iän kuohuissa tuntee olevansa erilainen, vihattu ja epäsopiva, tuo lohtua lukea, kuunnella ja saada nähdä häivähdys elämästä, jossa kukaan ei vaan tajua. Jossa luovuus on niin suurta, että se venyttää tämän maailman rajoja, jo olemassaolevan musiikin rajoja. Jossa nuoruudesta selviää hengissä – vaikka sitten tuottamalla sikiöaiheista taidetta ja imppaamalla liimaa.

Itse en impannut liimaa enkä edes juonut. Olin monenlaisilla mittareilla totaalinen nössö. Mutta musiikki, se oli todellista. Ja on edelleen.

Uskon, ettei teini-ikäisenä alkanut fanitus kuole koskaan. Kun Seattlen poliisi julkaisi 2014 uusia kuvia Cobainin kuolinpäivältä, sydämeni pysähtyi hetkeksi. Hetkeksi pääsin takaisin siihen fiilikseen; sain taas tuntea, mitä on olla fani, keräilijä, jokaisen nippelitiedon ja lehtileikkeen hamstraaja.

Kuvat olisin laittanut leikekirjaani, jos minulla vielä olisi sellainen. Ei ole. Mutta monilla muilla on, sillä Nirvana ja Cobainin perintö on edelleen kovasti hengissä – huolimatta vuosikymmenien takaisesta kuolemastaan. 

Sen todistanee se, että 22 vuotta myöhemmin Kurt Cobain trendaa Twitterissä.

Jos kuva ei näy, katso se täällä.

Artikkelia korjattu 13.4.2016: korjattu Nevermind-levyn ilmestymisvuosi, joka on 1991, ei 1992.