Perustellusti voi hämmästellä, miksi Pohjois-Irlannin brexit-ongelman kanssa piperretään vasta nyt? Huolissaan kannattaa ollaa siitä, miten pieniksi pirstaleiksi unionin ja saarivaltakunnan linkki loppumetreillä menee ja mitä se tarkoittaa jatkossa?
Muistellaan ensin muutamia päivämääriä.
23.6.2016 brittien niukka enemmistö päätti, että EU:sta on parempi erota. Kyllä, siitä on jo lähes kolme ja puoli vuotta.
Kytkintä piti alunperin nostaa 29.3.2019 eli vajaat kolme vuotta kansanäänestyksen jälkeen.
Neuvottelut erosopimuksesta – jota ei siis vielä ole – aloitettiin 29.3.2017. Tasan kaksi vuotta ennen kuin eron piti astua voimaan.
Ensimmäinen aikalisä
Kuluvan vuoden maalis-huhtikuussa todettiin, että aika loppuu. Sitä otettiin lisää 31.10.2019 asti. Tuo takaraja paukahtaa kahden viikon kuluttua.
Nyt – siis lähes kolme ja puoli vuotta onnettoman kansanäänestyksen jälkeen – tuhrataan sen kanssa, miten Irlannin saaren tullimuodollisuudet järjestään brexitin jälkeisessä elämässä.
Ja aika saattaa loppua. Parhaassa tapauksessa ei, mutta saattaa.
No farssihan tämä on. Kiistatta ja valitettavasti.
Unohdettiinko pitkänperjantain sopimus?
Ajateltiinko Brysselissä ja EU-pääkaupungeissa loppuun asti, että Lontoo voisi hyväksyä järjestelyn, jossa Pohjois-Irlanti jää käytännössä osaksi Euroopan unionia.
Ja oliko todella niin, että neuvottelijoilta "unohtui" se, miten räjähdysherkkä tilanne Pohjois-Irlannissa edelleen on ja miten tuskallista vuonna 1998 solmitun pitkänperjantain rauhansopimuksen solmiminen oli?
No, nyt ollaan siinä missä ollaan. Tavallinen eurooppalainen tallaaja voi hyvin perustein pitää koko prosessia pelleilynä ja sen kaikkia pääpukareita pelleinä.
Mutta elämä myös jatkuu. Ilman brexit-sopimusta tai sen kanssa. Toimivien Irlannin rajamuodollisuuksien kanssa tai ilman niitä.
Eikä savotta lopu tähän. Jos ylipäätään loppuu.
Millainen kumppani Britannia on jatkossa?
Ensimmäinen iso haaste on tulevien kauppasuhteiden järjestäminen. Se voi olla EU:lle erittäin kivuliasta varsinkin, jos Lontoon hallitusta johtaa lähivuosina Boris Johnson tai joku hänen EU-vastainen aseenkantajansa.
Erityisesti Berliinissä kannetaan jo huolta siitä, millainen kilpailija EU:n toiseksi suurimmasta ja maailman kuudenneksi suurimmasta kansantaloudesta tulee, kun EU-side katkeaa?
Kun nyt kuuntelee Lontoon pörröpään retoriikkaa, jota tietysti hallitsee tuleva todennäköinen vaalitaistelu, liittokansleri Angela Merkelin ja kumppaneiden pelot ovat perusteltuja.
Luvassa on vauhtia ja ennalta arvaamattomia vaarallisia tilanteita samaan tapaan kuin Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kanssa. Tähän on ainakin syytä varautua.
Toinen iso kysymys on ulko- ja turvallisuuspolitiikka.
Etäisyys voi kasvaa ja tasapaino horjuu
Toistaiseksi brexit-kansanäänestyksen jälkeiset brittipääministerit eli Johnson ja Theresa May ovat pysyneet tiukasti samassa ruodussa EU:n ja erityisesti EU:n suurten Nato-maiden kanssa.
Mutta mikään ei takaa sitä, että näin on myös jatkossa.
Ja on aivan selvää, että jatkossa Lontoon ja Manner-Euroopan avainpääkaupunkien etäisyys kasvaa, jos EU:n oman ulko- ja turvallisuuspolitiikan profiilia terävöitetään.
Eikä sitäkään pidä unohtaa, että brexit muuttaa EU:n sisäistä tasapainoa monessa suhteessa. Aivan erityisesti taloudessa.
Britit ovat olleet vapaan kilpailun ja tiukan budjettikurin puolestapuhujia. Maan kansantalouden koon vuoksi tällä on iso merkitys, vaikka Britannia ei kuulu euroalueeseen.
Brexit tulee
On hyvin mahdollista, että brexitistä väännetään vielä viikkoja. Tai jopa kuukausia. Eikä sekään ole ihan mahdotonta, että Boris Johnsonin uhoama lähtöpäivä 31.10.2019 pitää.
Ja kaikkein villein kortti on tietysti se, miten EU-puheenjohtajamaa Suomen pääministeri Antti Rinne (sd.) asiat näkee. Tai miten han olettaa niiden olevan. Tai mitä hän niistä sanoo.
Mutta brexit tulee. Näin uskon. Ainakin vielä.
Ja ounastelen samalla, että pahin brexitin suhteen on vielä edessä.