Tänään lauantaina on Ukrainan sodan 101. päivä, eikä loppua näy.
"Afrikassa on hätä! Hätä!", huutaa mies hautausmaalla kotimaisessa komediasarjassa Ihmebantu (2009).
"No nimenomaan! Kun...siitä on vain jotenkin niin vaikea huolestua, fiilispohjalta", vastaa Tommi Korpelan näyttelemä pukumies.
Ukrainan sota kiinnostaisi jopa Korpelan pukumiestä. Se on liian iso, liian raaka ja ennen kaikkea liian lähellä, jotta sen voisi mukavasti välttää.
Syyrian sisällissota ja sen sellaiset ovat aikapäiviä sitten muuttuneet Euroopasta katsottuna pakolaiskysymyksiksi.
Ukrainan sota on toista maata. Mediat ovat levittäneet kuvia hiiltyneistä ruumiista, palavista panssarivaunuista, murjotuista sairaaloista ja ihmisistä, joiden kädet on teipattu selän taakse ennen teloitusta.
Sota on nyt niin lähellä, että Euroopan on ollut pakko huomioida se muutoinkin kuin korusanoin. Suomi ja Ruotsi ovat hakeneet Natoon. Aseapua on toivottu ja saatu.
Sotaisa herätyskello on soinut Euroopalle useita kertoja viime vuosikymmeninä. Eurooppa on kuitenkin ollut itsepetoksen mestari.
Jugoslavian hajoamissota lapioidaan mullan alle, kun kerrotaan menestystarinaa toisen maailmansodan raunioista nousseesta Euroopasta. Siihen kuvioon eivät arviolta 130 000–140 000 kuollutta oikein sovi.

