Kolumni: Avoin kirje sinulle, joka hetken vihasit lastani

Tapaamisestamme on aikaa jo yli neljä vuotta, mutta minä en ole unohtanut sinua. Nyt, kun olen saanut toisen lapseni enkä ole enää niin nuori ja kokematon äiti, olen miettinyt sinua aina välillä. Ai miksi? Koska halusin selittää sinulle tapahtumat omasta näkökulmastani ja toisaalta vakuutella, että kaikki on hyvin.

Hei, tämä on muuten myös sinulle, vanhempi rouva, jonka tapasin bussissa muutama päivä sitten! Etkö tunnista kuvailuista itseäsi? Jatka silti lukemista, luulen, että tämä kirjoitus on myös sinulle.

Talvi 2013 oli kylmä. Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä matkalla pienen poikani kanssa. Edessä oli vielä viimeinen etappi, noin tunnin bussimatka kotiin. Vaikka olin melko tuore äiti, olin kyllä vaihtanut vauvan kuiviin, syöttänyt hänet hyvin, pukenut lämpimästi ja ajoittanut matkan tyypilliseen päiväuniaikaan. Vannon sinulle, keski-ikäinen nainen, että olin tehnyt kaikkeni, että matkamme olisi sujuva ja helppo.

Niin se aluksi olikin, ja jos kaikki olisi sujunut loppuun saakka hyvin, en olisi sinua varmaan edes huomannut. Lämpimän bussin hurina, ulos laskeutuva hämärä. Olisimme kaikki nuokkuneet mukavasti kotiin saakka omissa ajatuksissamme.

Harmi, että poikani ei tätä ymmärtänyt. Hän oli hyvin rauhallinen vauva, mutta olin tietoinen kyllä hänen kovasta äänestään. Rääkäisy. Nyrkit suuhun. Kiljaisu. Toinen. Ja sitten se olikin jo menoa.

Heijasin, hyssyttelin, laulelin, paijasin. Vaikka käteni olivatkin täynnä hommia ja hiki valui, huomasin kyllä reaktiosi ja katseesi. Näin, miten pudistit päätäsi ja painoit kädet korvillesi.

En syytä sinua. Vauvan itku on raastavaa eikä sitä pääse bussissa pakoon. Mutta tiedätkö, me emme päässeet sitä pakoon edes bussista. Vannon, että tätäkin vaihtoehtoa mietin. Mutta kuten tiedät, matkan varrella ei ole mitään muuta kuin metsää ja harvaa asutusta. En olisi pystynyt syöttämään vauvaa siinä paukkupakkasessa pimeässä, keskellä ei-mitään. Seuraavaan bussiin olisi mennyt tunti. Rukoilin, että vauva hiljenisi tai bussi saisi suihkumoottorit ja kotimatka nopeutuisi. Kukaan ei kuullut näitä rukouksia. Ehkä lapsi huusi liian kovaa.

Lopulta uhmasin turvallisuussääntöjä ja kaivoin raivoavan pojan syliini. Huusihan hän vielä hetken, mutta lopulta rauhoittui nyrkit suussa nyyhkyttämään. Sinä jatkoit mielenosoituksellista elehdintääsi.

Minua hävetti. Väsytti. Stressasi. Ja suututti reaktiosi. Harmitti niin vietävästi, että olin jo valinnut sanat valmiiksi, kun tuli sinun pysäkkisi vuoro. Joutuisithan kulkemaan meidän ohitsemme. Päätin sivaltaa ivallisella äänensävyllä.

”Anteeksi kun lapseni huusi niin kovaa, sinulla oli varmaan tosi rankka kotimatka. Hän on vasta niin pieni ja nälkäinen.”

Mutta ääneni sortui kun olin sanonut ensimmäisen sanan. Iva oli tiessään, kun kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Viha laantui, tilalle tulivat kaikki tuoreen äidin tunteet väsymyksellä kuorrutettuna. Tarkoitukseni oli olla sinulle piikikäs, mutta näitkin edessäsi minut heikoimmillani.

Epäonnistuneena, neuvottomana.

Kiitos siitä, että näin kasvoillasi myötätuntoa. Ymmärrän kyllä, kun selitit nopeasti rankasta työpäivästä, päänsärystä ja kehuit lastani kaikesta huolimatta suloiseksi. Parin sekunnin päästä olit poissa, mutta näin vielä sen viimeisen vilkaisun. Siinä oli jo lämpöä.

Vaikka tämä meidän kohtaamisemme oli lyhyt, se opetti minulle paljon. Se näytti, miten kohtaamalla toisen, katsomalla silmiin, voi puolen tunnin aikana koettu molemminpuolinen viha ja suuttumus lipua pois sekunnissa.

Olen joskus miettinyt, ajattelitko minun romahtaneen kokonaan. Mietitkö, että kohtasitko uupuneen, masentuneen äidin, joka ei ollut kykenevä pitämään huolta lapsestaan?

Vakuutan sinulle, että kaikki on hyvin. Pärjäsimme ja pärjäämme loistavasti. Kohtasit vain äidin, jolla oli heikko hetki – sellainen, joita aivan varmasti jokainen vanhempi kokee pienen lapsen kanssa. Joku murtuu kotona yön pimeydessä, toinen neuvolassa, joku näköjään sitten bussissa.

Lapsen itku ja huuto on kamalaa kuunneltavaa. Turha selittää, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu – maailmaan ehkä, mutta bussiin tai ravintolaan tai kerrostaloon ei. Kyllä se jatkuessaan riipii ja ärsyttää meitä kaikkia, ovat ne huutajat sitten omia tai vieraita lapsia.

Usein taustalla on kuitenkin jotain muuta kuin välinpitämätön vanhempi. Vanhempi, joka tekee kaikkensa, jotta lapsella olisi hyvä, jotta kanssaihmisillä olisi hyvä. Se on joskus aika rankkaa ja yksinäistä puuhaa, joten pienet eleet, hymyt ja sanat, voivat olla arvokkaampia kuin uskotkaan.

Siis kiitokset sinulle, vanhempi rouva, joka muutama päivä sitten juttelit puolivuotiaalle tyttärelleni bussissa. Kirjoituksen alkupuolella raivonnut poika katseli maisemia jo omalla penkkirivillään, nyt kärryissä väsymystään natisi hänen pikkusiskonsa. Heijasin ja hyssyttelin parhaani mukaan, mutta kitinä uhkasi koventua.

”Hei sinä pikkuinen kulta, alkaako jo väsyttää?”

Tyttäreni kääntyi katsomaan sinun hymyileviä kasvojasi, alkoi naureskella sinulle ja jokellella omia juttujaan. Tiedoksesi, että hän sammui unten maille hymy huulillaan heti sen jälkeen, kun poistuit vilkutettuasi bussin ovesta.

Pieni lauseesi toi meille kaikille hymyn ja koko bussilliselle rauhallisen kotimatkan. Haluaisin, että tiedät, kuinka paljon hyvää ystävällinen tekosi sai aikaiseksi.

Kirjoittaja on kolmekymppinen päiväkoti-ikäisen pojan ja tyttövauvan äiti, joka haaveilee viikon kestävästä hiljaisuuden retriitistä ja siististä kodista. Molemmat ovat tässä elämänvaiheessa melkoisen tavoittamattomissa.