Hei, sinä keski-ikäinen nainen, joka matkustit bussilla samaan aikaan kanssamme. Muistatko meitä? Olen se nuori äiti pienen vauvan kanssa – joo, juuri sen, aika kovaäänisen pienen puolivuotiaan pojan.
Tapaamisestamme on aikaa jo yli neljä vuotta, mutta minä en ole unohtanut sinua. Nyt, kun olen saanut toisen lapseni enkä ole enää niin nuori ja kokematon äiti, olen miettinyt sinua aina välillä. Ai miksi? Koska halusin selittää sinulle tapahtumat omasta näkökulmastani ja toisaalta vakuutella, että kaikki on hyvin.
Hei, tämä on muuten myös sinulle, vanhempi rouva, jonka tapasin bussissa muutama päivä sitten! Etkö tunnista kuvailuista itseäsi? Jatka silti lukemista, luulen, että tämä kirjoitus on myös sinulle.
Talvi 2013 oli kylmä. Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä matkalla pienen poikani kanssa. Edessä oli vielä viimeinen etappi, noin tunnin bussimatka kotiin. Vaikka olin melko tuore äiti, olin kyllä vaihtanut vauvan kuiviin, syöttänyt hänet hyvin, pukenut lämpimästi ja ajoittanut matkan tyypilliseen päiväuniaikaan. Vannon sinulle, keski-ikäinen nainen, että olin tehnyt kaikkeni, että matkamme olisi sujuva ja helppo.
Niin se aluksi olikin, ja jos kaikki olisi sujunut loppuun saakka hyvin, en olisi sinua varmaan edes huomannut. Lämpimän bussin hurina, ulos laskeutuva hämärä. Olisimme kaikki nuokkuneet mukavasti kotiin saakka omissa ajatuksissamme.
Harmi, että poikani ei tätä ymmärtänyt. Hän oli hyvin rauhallinen vauva, mutta olin tietoinen kyllä hänen kovasta äänestään. Rääkäisy. Nyrkit suuhun. Kiljaisu. Toinen. Ja sitten se olikin jo menoa.
Heijasin, hyssyttelin, laulelin, paijasin. Vaikka käteni olivatkin täynnä hommia ja hiki valui, huomasin kyllä reaktiosi ja katseesi. Näin, miten pudistit päätäsi ja painoit kädet korvillesi.