Aika jonka sain - Miira Lahden kirje Ella-tyttärelleen "Sinun tuloasi ei koskaan suunniteltu. Itseasiassa, kun ilmoitit tulostasi, oli se aikamoinen shokki, sillä olinhan tuolloin vielä itsekin lapsi. Mietin pitkään, olisinko valmis äidiksi. Oli päätös mikä tahansa, se ei olisi helppo. Muutama päivä myöhemmin heräsin yöllä voimakkaaseen kipuun ja verenvuotoon. Aamulla kiiruhdin päivystykseen ja tarkastuksen jälkeen lääkäri totesi kaiken olevan kunnossa, sydän sykkii vahvana. Sinä päivänä aloin valmistautumaan äidiksi. Vauva-aika oli ihmeellistä. Opit hymyilemään, opit syömään ja opit kävelemään. Pian kuitenkin huomasimme, että jäät ikätovereistasi jälkeen, en kuitenkaan antanut sen häiritä, sillä jokainen oppii aikanaan. Vietimme yksivuotissyntymäpäiviäsi ja kaikki oli hyvin. Mutta pian sen jälkeen kaikki muuttui. Huoli sinusta kasvoi päivä päivältä ja pian saimmekin tietää, että et ole tullut jäädäksesi, vaan käyntisi täällä tulee jäämän aivan liian lyhyeksi. Kaiken lisäksi tuo aika on kaikin puolin epäinhimillistä. Huomasimme, miten niin hymyilevästä lapsesta tuli pian vaisu ja surullinen. Huomasimme, miten niin touhukas lapsi istui lattialla omissa maailmoissa. Päivä toisensa jälkeen menetit yksi kerrallaan kaiken opitun. Ei puhetta, ei naurua, ei kävelyä, ei mitään. Totuttelu uuteen arkeen oli vaikeaa. Muut ikäisesi sai lahjaksi leluja ja prinsessavaatteita. Sinä sait lahjaksi tukityynyjä ja puklurättejä. Muut ikäisesi alkoi käymään harrastuksissa, sinä aloita käymään fysioterapiassa. Muut ikäisesi tuli uhmaikään, sinä vain olit, ihan hiljaa paikallasi. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammaksi kaikki muuttui. Huusit kivusta, valvoit öitä ja sairastit paljon. Saimme jopa oman vakiohuoneen sairaalasta. Kaikki hoitajat tunsi meidät, ja me tunnettiin ne. Se oli meille toinen koti. Hyvin varhaisessa vaiheessa tehtiin myös päätös, että sitten kun sinun on aika mennä, me annamme sen tapahtua. Vaikka luopuminen tulisi olemaan sydäntä särkevää, emme haluaisi pitää sinua täällä yhtään sen kauempaa kuin on tarkoitus. Viimein koitti se päivä, kun silmistäsi näki, että pian on tullut aikasi lähteä. Istuimme koko päivän sylikkäin. Sukulaiset ja ystävät tulivat vielä viimeisen kerran katsomaan sinua. Koskaan en nukkunut huoneessasi, kun hoitajat olivat paikalla, mutta tuona iltana toin säkkituolin huoneesi lattialle ja kävin siihen lepäämään. Juuri kun olin saanut silmät kiinni, huomasimme, että sydämesi ei enää jaksa. Oli tullut aika. Otin sinut syliini, halasin lujaa. Vielä viimeisen kerran kuulin hengityksesi. Sitten koitti hiljaisuus. Siinä sinä nukuit. Näytit samalta kuin aina ennenkin, mutta mikään ei ollut niin kuin ennen. Kaikki oli muuttunut. Olit saanut vapauden. Vaikka kuinka olin valmistautunut lähtöösi ja kuvitellut sen olevan jotenkin helpompaa kaiken kokemamme jälkeen, se ei mennyt niin. Henkinen kipu oli niin voimakasta, että se muuttui fyysiseksi. Jalat eivät enää kantaneet ja oli vaikeaa hengittää. Huusin. Huusin niin lujaa kun pystyin, mutta kipu vain jatkui. Sitä se suru on. Jotkut viisaammat sanoo, että suru jää, mutta se muuttaa muotoaan. Vielä tänäkään päivänä en ole oikein ymmärtänyt, mitä ne tuolla tarkoittaa, sillä tunnen sitä samaa surua joka kerta, kun mietin sinua. Ehkä vielä jonakin päivänä ymmärrän. Usein pysähdyn miettimään, millaista meidän elämä olisi nyt, jos kaikki olisi mennyt toisin. Ehkä riitelisimme siitä, kumpi saa meikata ensin aamulla peilin edessä. Ehkä käyttäisimme toistemme vaatteita. Ehkä istuisimme saunassa ja juttelisimme pojista. Ehkä. Vaikka näin ei ole, olen suunnattoman onnellinen kaikesta siitä ajasta, jonka sain viettää kanssasi. Vaikka ehkä kuulostaakin siltä, että se oli kamalaa aikaa, sitä se ei suinkaan ollut. Jätit itsestäsi kauniita muistoja. Kanssasi opimme nauttimaan pienistä asioista, kuten hymystäsi, jota saimme katsella aina, kun kaikki oli hyvin." |
