Koko peruskouluajan jatkunut koulukiusaaminen jätti jäljet kirjailija Antti Rönkään: "Selitin itselleni tarinaa siitä, että muut varmaan vihaavat minua enkä kelpaa"

5:24

Kirjailija Antti Rönkä, 24, joutui lapsuudessaan vuosien ajan koulukiusatuksi. Se jätti pysyviä jälkiä ja hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Jalat ilmassa (Gummerus, 2019). Kirjoittaminen auttoi häntä käsittelemään vaikeaa aihetta.

Antti Rönkä asui lapsuutensa pienellä paikkakunnalla Päijät-Hämeessä. Poikaa alettiin kiusata jo esikoulussa ja kiusaaminen jatkui läpi peruskoulun.

– Maailma, joka tuli vastaan esikoulussa, oli aika erilainen kuin se, mihin olin kotona tottunut. Asioita ratkottiin pitkälti tönimällä ja huutamalla varsinkin poikien kesken.

– Se oli vieras maailma minulle enkä osannut vastata siihen. En osannut puhua poikien kieltä enkä sopinut siihen porukkaan, kirjailija kertoo MTV Uutisten haastattelussa.

5:14
Lapsen muuttunut käytös on hälytysmerkki, johon aikuisen tulisi aina reagoida. Se voi kertoa siitä, että lasta kiusataan koulussa, kertoo Mannerheimin Lastensuojeluliiton Auttavien puhelinten päällikkö Tatjana Pajamäki.

Herkkä poika

Antti on pohtinut paljon sitä, miksi joutui kiusatuksi. Syy saattoi olla hänen luonteessaan, siinä, että hän oli erilainen kuin muut.

– Olin aika herkkä ja ujo enkä osannut puolustautua. Olin varmasti helppo kohde ja maali, josta lähti rakentumaan rooli kiusattuna.

Antti arvelee, että kun kiusaamista oli jatkunut vuosia, kukaan tuskin edes muisti miksi juuri häntä kiusattiin. Siitä oli tullut pysyvä tapa.

– Rooli pysyi läpi koko peruskoulun. Minulla on hyviäkin muistoja koulusta eikä kiusaaminen ollut jokapäiväistä tuskaa, vaikka en halua sitä vähätellä.

Usein kipeänä

Kiusaaminen oli sekä fyysistä että henkistä. Siihen osallistui useampia luokan poikia, tietty porukka.

Anttia lyötiin ja tönittiin, nimiteltiin ja haukuttiin sekä jätettiin ryhmän ulkopuolelle. Eniten kiusaamista tapahtui epäorganisoiduissa tilanteissa, joissa opettaja ei ollut läsnä, kuten välitunneilla, koulumatkoilla ja pukukopissa ennen ja jälkeen liikuntatuntien.

Antti ei alkanut vältellä kouluun menoa, mutta hän muistaa olleensa paljon kipeänä.

– Minulla oli usein kuumetta, vaikka peruskoulun jälkeen olen ollut todella harvoin sairaana. En tiedä johtuiko sairastelu kiusaamisesta. Joskus myös teeskentelin vähän sairaampaa ja jäin aika matalalla kynnyksellä kotiin, hän kertoo.

Ei puhunut asiasta

Koulussa Antin kiusaamiseen ei puututtu, koska poika peitteli asiaa eikä hän kertonut siitä kenellekään aikuiselle. Se hävetti, joten hän vaikeni.

– Tuossa iässä lapsena tuntui todella nololta, kun ei hyväksytty porukkaan. Pelkästään sana kiusaaminen tuntui kiusalliselta. Sitä roolia ei halunnut ottaa enempää kuin oli pakko. Ei kukaan halua erottua joukosta ja myöntää, että tarvitsee apua, hän perustelee.

Vanhemmilleen Antti kertoi vain yksittäisistä, vakavammista tilanteista koulussa.

– Aika vähätellen kerroin niistäkin. Systemaattisesti vaikenin kiusaamisesta kotona, vaikka minulla oli hyvät välit vanhempiini.

Tiesi kiusaamisen loppuvan joskus

Antti tykkäsi koulunkäynnistä – kiusaamisesta huolimatta. Hän piti oppitunneista ja oli hyvä oppilas.

– Jotenkin tiesin, että tämä ei jatku loputtomiin ja opettajat ovat tavallaan puolellani, vaikka en sanonut heille kiusaamisesta.

Antti ei myöskään ollut täysin yksin ja ilman kavereita, sillä hän sai ystäviä varsinkin urheilu- ja musiikkiharrastusten kautta.

Alakoulussa Antti vietti aikaansa enemmän yksin ja pysytteli syrjässä välitunneilla. Yläkoulussa hänellä oli joitakin kavereita koulussa.

Yhdeksännen luokan jälkeen Antti lähti lukioon toiselle paikkakunnalle ja kiusaaminen loppui viimein.

Jätti jäljet

Koulukiusaaminen jätti pysyvät jäljet Anttiin, ja hän tunnistaa niitä yhä itsessään. Lukioaikana Antti sai keskusteluapua terapiasta. Hän ei kuitenkaan kanna kaunaa tai vihaa kiusaajiaan kohtaan.

– Kiusaamistilanteet olivat ikäviä ja väkivaltaisiakin, mutta olen päässyt niistä yli. Silti kiusatun rooli ja kokemus siitä, että olet vääränlainen, pysyivät minussa pitkään. Osittain kannan edelleen mukanani sitä kokemusta. Selitin itsellenikin samaa tarinaa, että muut varmaan vihaavat minua enkä kelpaa.

Antti on pohtinut, että kiusaaminen jätti häneen tietynlaisen epävarmuuden ja negatiivisen minäkuvan.

– Koin itseni pitkään huonommaksi kuin muut, mutta se on onneksi helpottanut jonkin verran aikuisena. Olen oppinut elämään sen kanssa ja tunnistamaan, että kaikkea tuntemuksia ei pidä ottaa niin vakavasti.

Avautui myöhemmin asiasta

Vasta lukiossa Antti kertoi vanhemmilleen, että häntä oli kiusattu vuosikausia. Tuolloin se oli jo taakse jäänyttä elämää ja Antti oli päässyt eroon kiusaajistaan.

– Vanhemmat olivat aika yllättyneitä kuullessaan siitä. He tiesivät sitä ennen vain yksittäisistä kiusaamisjutuista, ja tietenkin he olisivat halunneet tietää asiasta jo aiemmin. Siinä tuli moneen suuntaan turhautumista ja suuttumista.

Nyt Antti neuvoo kaikkia kiusaamisen uhreja toimimaan toisin kuin hän.

– Kannatan avoimuutta. Ahdistavista asioista voi olla vaikea puhua, mutta kun niistä rohkaistuu kertomaan, huomaa, että asiat pienenevät ja muuttuvat hallittavammiksi. Silloin on mahdollisuus saada apua, kun uskaltaa kertoa kiusaamisesta.

– On myös hyvä muistaa, että mikään asia ei ole lopullinen. Tulee uusia tilanteita ja ihmissuhteita, eikä koko maailma ole samanlainen kuin mitä se on luokkahuoneessa, hän sanoo.

Koskela-tapaus sai miettimään

Antti Rönkä kirjoitti pari vuotta sitten kirjan kokemastaan kiusaamisesta. Hänelle kirjoittaminen oli luonteva ja luova tapa käydä asiaa läpi ja jäsentää maailmaa.

– Se oli minulle luonnollinen ja vähän pakollinenkin tapa purkaa kiusaamista. Ehkä jollain tapaa kirjoitin myös kokemusta pois omasta systeemistäni.

Julkisuudessa käsiteltävät vakavat kiusaamistapaukset nostavat aina vanhoja tunteita ja muistoja pintaan Antin mielessä.

Näin kävi myös viime joulukuussa, kun Koskelan julma kiusaamistapaus tuli julkisuuteen. 16-vuotiasta uhria oli kiusattu pitkään ja lopulta hän kuoli pitkäkestoisen väkivallan seurauksena. Pahoinpitelijät olivat uhrin kavereita.

– Tällaiset ääritapaukset pysäyttävät. Ne saavat miettimään, mitä kaikkea on täytynyt tapahtua, että tuohon pisteeseen on ajauduttu. Samalla suhteutin omia kokemuksiani siihen. Minunkin kiusaamiseni oli pitkäkestoista, mutta Koskelan kaltaiset tapaukset ovat toista luokkaa. Se on jäävuoren huippu.

– Samalla mietin, olisiko omakin polkuni voinut kääntyä paljon synkempään suuntaan.

Antista on hyvä, että kiusaamisesta puhutaan paljon. Silti raaimmista tapauksista puhuttaessa on muistettava, että ne ovat äärimmäisiä ja harvinaisia.

– Jos huomio kohdistuu liikaa vain niihin, se voi ahdistaa. Ainakin itseäni kiusattuna olisi ahdistanut kuulla Koskelan kaltaisesta tapauksesta, koska olisin saattanut pelätä, mihin oma tilanteeni johtaa.

Lue myös:

    Yhteistyössä:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja