Näyttelijä Jonna Järnefelt selvisi välilevyn pullistumasta leikkaushoidon avulla. Sairastuminen opetti ottamaan apua vastaan ja treenaamaan järkevämmin – sekä sen, ettei kukaan ole korvaamaton.
Pari vuotta sitten Jonna Järnefelt alkoi kärsiä pahoista lonkkakivuista. Särky oli sietämätöntä ja ympärivuorokautista.
– En meinannut pystyä kävelemään kunnolla enkä istumaan, seisomaan tai oikein makaamaankaan. Vedin sellaista särkylääkesettiä, jolla olisi voinut tainnuttaa hevosen. Näytökset vedin hampaat irvessä. Uima-allas oli ainoa paikka, jossa oli hyvä olla, kun kävin vesijuoksemassa, Jonna kertoi Hyvää Elämää -ohjelmassa.
Kipu ei loppunut särkylääkkeillä, akupunktiolla tai edes kortisonipiikeillä. Lopulta Jonna passitettiin magneettikuvaukseen.
– Kaksi kertaa kävelin ulos sieltä, koska pelkään sitä putkea. Sitä paitsi minua sattui niin, etten olisi voinut maata hiljaa 40 minuuttia.
Kun kuvaus viimein kolmannella kerralla lääkityksen ansiosta onnistui, saatiin myös diagnoosi: välilevyn pullistuma. Se oli niin kookas, ettei paranemista kannattanut odotella, vaan jo kaksi päivää myöhemmin Jonna leikattiin.
”Makoilu ei auta mitään”
Kun Jonna heräsi leikkauksesta, hän oli kivuton.
– Se oli ihan taivaallista.
Toipuminen oli kuitenkin henkisesti yllättävän rankkaa ja itkuista aikaa.
– Näyttelijän ammatissa pitää pystyä hallitsemaan tunteet ja keho ja mieli. Sitten yhtäkkiä olet privaattihenkilönä sellaisessa asemassa, ihan toisten hoidettavana. Se oli tiukka paikka. Minulla oli sellainen tunne, että olen heikko ja hauras. Se oli tosi pelottavaa. Että joku on kajonnut sellaiseen ytimeen, jota suojaan viimeiseen asti.
– Sekään, että ihmiset pitävät sinusta huolen ja hoitavat, ei ole helppoa, jos on tottunut siihen, että hoidat kaiken ja olet reipas. Mutta se on ihanaa, kun siihen suostuu ja yhtäkkiä tajuaa: hei, minä voin päästää hetkeksi irti, minun ei tarvitse suorittaa.
Fyysisesti Jonnan toipuminen oli nopeaa: kaksi päivää leikkauksen jälkeen hän kotiutui ja lähti heti liikkeelle.
– Eihän se makoilu auta mitään.
Kun leikkauksesta oli kulunut viikko, Jonna käveli jo parin kilometrin lenkkejä. Vesijuoksemaan hän pääsi parin viikon päästä, kun tikit oli poistettu. Pian kuvioihin tulivat myös salsa- ja balettitunnit sekä juoksu.
– Kun tanssin heinäkuussa kolme tuntia putkeen yökerhossa, totesin, että nyt minä olen vissiin terve.
”Tajuaa, että on korvattavissa”
Kuntoutus jatkuu loppuelämän. Jonna on aina liikkunut paljon, mutta nykyään hän keskittyy enemmän tukirankaa vahvistaviin harjoitteisiin, sillä selkä ei saa tukea sixpackista vaan nimenomaan syvistä vatsalihaksista.
– Pitää keksiä keinot, miten niitä vahvistaa. Enhän minä esimerkiksi mikään ballerina ole, mutta sen korsetin kunnossa pitäminen on peruskunnon hoitamista. Siinä tulee mielettömät selkä- ja vatsalihakset, jos tekee sitä oikein.
– Samoin vesijumpassa on pakko käyttää rankaa ja rangan lähellä olevia lihaksia. Ei siis ulkoisia rakennettuja, vaan sisäkautta lähteä rakentamaan sitä. Se ei välttämättä olekaan ihan helppoa.
Sairastumisen jälkeen egokin on hieman pienempi kuin ennen.
– Tajuaa, että on korvattavissa. Se on ehkä kaiken esiintyvän, solistisen tai jonkin ison yhteiskunnallisen tehtävän varjopuoli, että kuvittelee, että kukaan muu ei voi hoitaa tätä, olen korvaamaton – eli minun täytyy jaksaa ja puskea.
Millaisia oireita välilevyn pullistumassa on? Milloin on kiire mennä lääkäriin? Katso video yläpuolelta.
Lue lisää hyvän elämän ympäriltä Avun verkkosivuilta.