Ateenassa sijaitsevan Eleonasin pakolaisleirin sisäänkäynti kuhisee lapsia. Osa juoksentelee portilta hiekkaisen kadun toiselle puolen ja takaisin, osa asettautuu hyvissä ajoin jonoon odottamaan bussia kouluun.
Lasten kaulassa roikkuvat laminoidut nimilaput kertovat lasten kuuluvan siihen satapäiseen joukkoon, joka on kuukauden ajan opetellut kreikkaa, englantia ja matematiikkaa "koulussa", joka valmistaa heitä ensimmäiseen lukuvuoteensa kreikkalaiskouluissa.
– Bus, bus, bus! lapset huutavat englanniksi ja taputtavat käsiään, kun bussi vihdoin saapuu portille.
Koulupäivä kestää neljä tuntia. Aikuiset jäävät siksi aikaa omiin oloihinsa valkoisten konttien rivittämään pakolaisleiriin.
Epävirallisen koulun Eleonasin leirin lapsille on organisoinut Kirkon ulkomaanapu paikallisen kansalaisjärjestön Elixin kanssa. Ulkomaanavun tiiminjohtaja Antti Toivanen kertoo, että leirin lapset ovat olleet virallisen koulujärjestelmän ulkopuolella keskimäärin 1,5 vuotta.
– Koulun kaltainen ympäristö tuo sodan keskeltä saapuneiden lasten elämään struktuuria ja normaaliutta. Huomaat varmaan heidän innostuksestaan, että he haluavat jonnekin, missä on tekemistä, Toivanen sanoo viitaten ilosta hihkuvien lasten suuntaan.
Vaikeat kokemukset näkyvät vihanpurkauksina
Koulun pihalla lapset hyppivät narua, heittävät palloa, juoksevat ja kiipeilevät. Osa lapsista on rauhattomia, ja ohjaajien on välillä erotettava toisiaan lyöviä ja potkivia lapsia.
Pakolaislapsista moni on todella aggressiivinen, sanoo kouluprojektin kenttäjohtaja Katerina Tsecoura Elixistä. Nujakoinnin vuoksi kouluryhmissäkin ohjaajia on kahdesta neljään: vähempi ei riitä, sillä muutoin opettajien kaikki aika menisi pelkkään välienselvittelyyn.
– Nämä lapset ovat nähneet elämänsä aikana paljon väkivaltaa, he ovat oppineet vastaamaan pelkoon ja harmitukseen lyömällä ja potkimalla. Lasten on myös vaikeaa kommunikoida sanallisesti kielimuurin vuoksi, Tsecoura kertoo.
Kouluprojektin tärkein tehtävä perusaineiden lisäksi onkin opettaa lapsille, että väkivalta ei ole ratkaisu. Samaa viestiä on kerrottu myös lasten vanhemmille, joskin joidenkin heistä oli vaikea uskoa sitä.
– Kun kerroimme vanhemmille, että tässä koulussa eivät lyö lapset eivätkä ohjaajat, eräät afgaanivanhemmat katsoivat meitä epäuskoisina: miten niin ette lyö? He luulivat meidän huijaavan. Toisaalta ihmetys on ymmärrettävää, sillä esimerkiksi Afganistanissa opettajat käyttävät raippaa, Tsecoura sanoo.
Kuitenkin jo lyhyt aika aktiviteettien parissa on muuttanut lasten käyttäytymistä merkittävästi.
– Kun alkuun heitä ei saanut istumaan ringissä tai seisomaan jonossa, kuukauden jälkeen he olivat kuin mikä tahansa lapsiryhmä missä tahansa.
Syksyllä kouluun
Syyrian Alepposta pakolaisleirille päätynyt, 14-vuotias Mohamd al-Joma kertoo oppineensa koulussa paljon.
– Osaan sanoa kreikaksi esimerkiksi "hei, mitä kuuluu, kuulen, en kuule". Osaan myös kreikkalaiset aakkoset.
Joma kertoo myös toisinaan muistavansa säännön, että ketään ei lyödä.
– Joskus muistan sen, joskus en, hän myöntää.
8-vuotiaat afgaanitytöt Shaima ja Hania kertovat myös viihtyneensä.
– Oppiminen on ollut helppoa hyvien opettajien vuoksi, he kehuvat.
Shaima kertoo päättäväisesti menevänsä syyskuussa kreikkalaiskouluun.
– Jos hän haluaa mennä, minäkin haluan, Hania myötäilee.