Kirja-arvio: Siperia kutsuu!

Amerikkalaiset perustivat itsensä Leninin tuella vuonna 1921 Siperian Kemerovoon Kuzbas-nimisen autonomisen teollisen siirtokunnan, jonka tarkoitus oli auttaa Neuvosto-Venäjää teollistumaan. Työntekijöitä uskottiin saatavan, sillä Yhdysvalloissa oli vasemmistohenkistä ammattitaitoista työvoimaa ja työttömyys suurta.

Noin 600 kansainvälisestä Kuzbas-siirtokuntalaisesta arviolta 150 oli alun perin Suomesta. Kaiken kaikkiaan siirtokunnassa oli edustettuna 28 kansallisuutta. Siirtokunta oli nimenomaan teollinen eli käytännössä se hallinnoi alueen hiilikaivoksia ja kemiantehdasta. Lisäksi siirtokunta tuotti maataloustuotteita omiin tarpeisiin.

Sitran johtavana asiantuntijana toimiva Vesa-Matti Lahti innostui kirjoittamaan tämän varsin tuntemattoman siirtokunnan historiasta, kun hänelle selvisi, että myös hänen isoisänsä Richard Lahti oli ollut nuorena tuossa siirtokunnassa. Kirjassa onkin hyödynnetty isoisän päiväkirjamerkintöjä ja valokuvia.

Lahden tutkimustyö on ollut varsin perinpohjaista, sillä hän on käynyt Yhdysvalloissa useissa paikoissa penkomassa Kuzbas-materiaalia. Lisäksi hän on käynyt paikan päällä Venäjällä tutustumassa nykyiseen Kemerovoon, joka on Helsingin kokoinen vauraan oloinen hiilikaivoskaupunki.

Kaupungissa on 90-luvulta lähtien ollut myös museo, jossa on valotettu Kuzbasin siirtokunnan historiaa. Neuvostoaikana siirtokunnan amerikkalainen alkuperä haluttiin enemmän tai vähemmän unohtaa.

Monet sortin sosialisteja

Siperia kutsuu -kirja selvittää pitkään Kuzbas-siirtokunnan perustajien taustoja ja aikansa historiaa. Kyseiset ihmiset olivat usein syntyisin köyhistä oloista ja ansaitsivat sitten kannuksensa työväen järjestöissä. Useimmat johtohenkilöt olivat ideologiassaan vahvoja. Monet olivat tyytymättömiä työläisten asemaan Yhdysvalloissa ja halusivat aivan aidosti auttaa Neuvosto-Venäjää, jonne niin sanottua työläisten paratiisia oltiin rakentamassa.

Tavalliset työmiehet kuten Richard Lahti, ajattelivat puolestaan enemmän toimeentuloaan tai seikkailua, kun päättivät lähteä Atlantin toiselle puolelle.

Jo alun perin Yhdysvaltain vasemmistopiirit koostuivat sosialisteista, kommunisteista ja anarkisteista tai tarkemmin sanottuna ammattiyhdistysliikkeen piirissä toimivista anarkosyndikalisteista. Tämän vasemmistoliikkeen radikaalein laita muodostui pääasiassa työntekijäliitto IWW:n jäsenistä. IWW:läiset olivat viranomaisten silmissä lakkoherkkiä rettelöitsijöitä ja kommunisteja pidettiin puolestaan vakoilijoina.

Kirjassa on monipolvisia kuvauksia Yhdysvalloista tulleiden työläisten ja paikallisten kohtaamisesta. Ihmisryhmät olivat hyvin erilaisia ja ensitöikseen tulijat panivat paikallisen jätehuollon kuntoon ihan konkreettisesti rakentamalla kunnon huusseja.

Ristiriitoja paikallisten kanssa esiintyi usein ja monet paikalliset panivat melkeinpä konkreettisesti kapuloita tulijoiden rattaisiin. Siirtokunnan haltuun annettujen teollisuuslaitosten johtotöissä toimi myös venäläisiä mutta nämä olivat kirjan mukaan enemmänkin vanhan vallan kannattajia, joten yhteistyö oli luonnollisesti puutteellista.

Siirtokuntalaiset riitelevät keskenään

Riidat eivät olleet vieraita tulijoillekaan, sillä satojen ihmisten joukossa oli monenlaista hiihtäjää. Ihmisten motiivit tulla siirtokuntaan olivat hyvin erilaisia, eri kansallisuudet kyräilivät toisiaan ja koulutustaso vaihteli. Lisäksi ideologinen jako kommunisteihin ja anarkosyndikalisteihin heijasti tapaa toimia ja tehdä päätöksiä.

Kommunistien ja anarkosyndikalistien ideologiset ristiriidat siirtyivät myös Kuzbas-siirtokuntaan. Syndikalistiset IWW:läiset halusivat, että erimielisyydet sovitaan keskustellen siten, että päädytään järkevään lopputulokseen. Kommunisteille tällainen "työpaikkademokratia" ei ollut niin tärkeää. Heille tärkeintä oli tehokas työnteko ja puolueen yksinvaltaan perustuva johtamistyyli.

Hyvä esimerkiksi riidoista on se, että anarkosyndikalistit halusivat kaikille maksettavan saman verran palkkaa. Kommunistien näkemys kuitenkin voitti ja palkkaluokkia eri tehtävistä tuli kokonaista 17 kappaletta.

Siirtokunnan satiirikko, palkkaluokkajakoa vastustava anarkosyndikalisti teki asiasta iskulauseen: "Maailman työläiset yhtykää, ja tulkaa sitten jaetuiksi 17 kategoriaan".

Linjariidat päättyivät, kun suuri osa IWW:läisistä anarkosyndikalisteista lähti takaisin Yhdysvaltoihin. Merkillepantavaa oli, että siirtokunnasta sai todellakin lähteä vapaasti pois eikä neuvostovalta sitä estellyt.

Vaikka siirtokuntalaisten oli tarkoitus olla tasa-arvoisia, vanhakantaiset sukupuolinäkemykset nousivat myös siellä esille. Siirtokunnan johdossa olevat miehet suunnittelivat, että kaikki naimisissa olevat naiset, joilla ei ole pieniä lapsia, velvoitettaisiin ruoka- ja kotitaloustöihin ilman palkkaa. Närkästyneet naiset saivat kuitenkin lopulta palkkaansa ja työajat olivat verrattavissa siirtokunnan muihin työpaikkoihin.

Suomalaiset olivat kuppikuntaisia

Lahti käy kirjassaan läpi myös suomalaisten historiaa Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Mukaan mahtuu monenlaista seikkailijaa ja paremman elämän etsijää.

Tämäkin kirja todistaa hyvin, että suomalaiset "talouspakolaiset" ovat yrittäneet mennä vaikka minne, jotta elämä olisi parempaa kuin kotimaassa. Tosin aina suomalaisiin ei ole suhtauduttu innostuneesti. Kuzbas-siirtokunnassakin suomalaisia pidettiin hyvinä työmiehinä mutta muutoin kuppikuntaisina ja sisäänpäin kääntyneinä.

Siperia kutsuu -kirja on monipuolinen tarina aikansa vasemmistolaisista ihanteista, yrityksistä toteuttaa parempaa maailmaa ja lopulta ongelmista, joita unelmien toteuttaminen aiheuttaa.

Vaikka Kuzbas-hanke varmasti edisti alueen teollistumista, alun idealistit eivät välttämättä pitäneet siitä, mihin lopulta päädyttiin. Kuzbas-siirtokunta sulautettiin vuonna 1927 Neuvostoliiton muuhun komentotalouteen ja uuden valtion etsikkoaika päättyi. Seuraavalla vuosikymmenellä päädyttiinkin jo tyranniaan ja vankileirien saaristoon.