Matti Vuento: Myrkkyjen maailma. Nuolimyrkystä sariiniin. Gaudeamus. 2017. 400 s.
Perintöpulveri. Myrkyllä voi olla monta nimeä.
Arsenikki on tuttu, ehkä perintöön kiinni pääsemistäkin nopeuttava, myrkky. Tämä veteen huomaamattomaksi liukeneva aine muistuu hyvin mieleen Cary Grantin tähdittämästä Frank Capran elokuvasta Arsenikkia ja vanhoja pitsejä.
Arsenikki on toiminut kuolettavana myrkkynä tosielämässäkin. Matti Vuento, biokemian emeritusprofessori, kertoo kirjassaan saksalaisesta Gesche Gottfriedistä, joka 1800-luvun alkupuolella myrkytti perheensä ja kaksi aviomiestään. Tekojen motiivia ei tiedetä.
Alkuaine arseeniin liittyviä yhdisteitä käyttivät myös venetsialaiset. ”Italia oli keskiajalla myrkyttämisen luvattu maa”, Vuento toteaa. Venetsiaa vuosisatoja hallinnut Kymmenen neuvosto käytti menetelmää ”viranomaiskeinona”, kun piti päästä eroon hankalista ihmisistä.
Vuento kertoo kirjassaan myrkyistä ja niiden käytöstä historian saatossa tähän päivään asti.
Sodista henkilökohtaisiin kostoihin
Myrkkyjä on käytetty – ja käytetään yhä kansainvälisistä sopimuksista huolimatta – sotimisessa nuolimyrkyistä taistelukaasuihin, mutta myös ideologisten päämäärien toteuttamisvälineenä (natsien kaasukammiot), ja poliittisena vaientamiskeinona ja pelotteena (muistamme hyvin poloniumilla tapetun Aleksandr Litvinenkon tapauksen vuodelta 2006 Lontoossa).
Myrkyllä on hoitettu päiviltä ikäviä sukulaisia ja taloudellisia kiistakumppaneita. Myrkyt ovat aiheuttaneet vammoja tai surmanneet – ja tekevät niin yhä – myös tahattomammin. On esimerkiksi teollisuusonnettomuuksia, joihin hyvinkin voi liittyä leväperäisyyttä, tai aluksi tietämättömyyttä, kuten Intian Bhopalissa 1984, tai niin sanottu Minamata-skandaali Japanissa 1950-luvulla.
Kemianteollisuuden kehitys onkin tuonut taakaksemme ekosysteemiä tuhoavia yhdisteitä.
Myrkkyjä on käytetty jo tuhansia vuosia vastustajien eliminoimiseen, mutta myös riistaeläinten metsästykseen. Tosin mitä kauemmaksi ajassa mennään, sitä enemmän pelataan olettamuksilla kuin tosiasioilla, vaikka merkkejä myrkkyjen käytöstä vanhoissa teksteissä, kaivauksissa ja löydöissä tehdään.
Kunniaton väline
Myrkkyjen käyttöön on historian mittaan usein liitetty kavaluus ja kunniattomuus. Ne ovat epäreiluja välineitä taistelukentillä. Yhdet myrkyt vaikuttavat nieltyinä, toiset hengitettyinä, kolmannet iholta verenkiertoon päästyään. On kaasuja, nesteitä, pulvereita.
Vuento käy läpi niin luonnosta löytyvät myrkyt kuin ihmisen kehittämät kemialliset yhdisteet. Välillä silmissä vilistävätkin pitkät sanat, joista löytyy niin di-, tri- kuin -ksiini -kirjainyhdistelmiä. Mutta fyysinen maailma on kemiaa
Tiedämme, että kärpässientä ei kannata syödä, ja että on käärmeitä, joiden hampaiden iskuetäisyydelle ei sovi hankkiutua. Esimerkiksi shamaanit tosin ovat päässeet toisiin sfääreihin nauttimalla sopivasti myrkkyjä.
Annoksen koko ratkaisee
Kerta-annos ei aina tapa, vaikka varmasti on shamaaneja, jotka ovat nauttineet kohtalokkaasti hyppysellisen liikaa, mutta pidempiaikaisempi altistuminen sen sijaan voi saattaa ennenaikaiseen hautaan.
Yleinen periaate on, että ratkaisevaa on annoksen määrä. Jokin aine voi toimia lääkkeenäkin, mutta se muuttuu myrkyksi liian suurina nautittuina yksikköinä.
Jos joku jostain kumman syystä löytäisi kylpyhuoneensa peilikaapista edes pienenpienenpienen pullon botuliinitoksiinia, kannattaa kavahtaa kauas. Yksi nanogramma kiloa kohti sitä on kohtalokasta ihmiselle noin viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä.