Pauli Jokinen: Helsingin murhahistoria. 110 tarinaa henkirikoksista. Into. 2020. 252 s.
Jotkut murhat eivät tunnu selviävän koskaan, toisten kohdalla tarkka tutkinta tuo nopean tuloksen. Joskus sattuma ja tuuri auttavat. Joskus tappajan omatunto alkaa kolkuttaa. Ja on murhatapauksia, jotka tuntuvat vain jatkuvan.
Helsinkiin perehtyneen tietokirjailija Pauli Jokisen kirjassa on mukana myös verityö Vuosaaressa lokakuulta 2003. Usea ihminen sai pitkät tuomiot Volkan Ünsalin murhasta. Vyyhtiä puretaan yhä, kuten voimme taas Jari Aarnio -uutisista lukea ja katsoa.
Kenraali Nikolai Bobrikovin ja sisäministeri Heikki Ritavuoren kohtalot ovat mukana. Samoin ovat aikoinaan kuohuttaneet tapaukset, epämääräisen seurapiirihuijarin Minna Craucherin sekä vero-oikeuden professorin Kari Tikan murhat.
Jokisen kirjan lukee ahmien. On helppo heittäytyä mukaan, sillä tarinat ovat ytimekkäitä, sivun kahden mittaisia, jotkut niistä kuvituksella ryyditettynä.
Väkivalta kiehtoo, koska se sekä asettaa rajoja, että luo pelkoa siitä, että kuka tahansa voi huonolla onnella joutua henkirikoksen uhriksi.
Murhia Kaivopuistosta Vuosaareen
Jokinen kirjoittaa tapauksista jakaen Helsingin seitsemään osaan. Mukana on siten ripaus sosiaali- ja poliittistakin historiaa, yli sadan vuoden ajalta.
Vauras eteläinen Helsinki Eiroineen ja Kaivopuistoineen on ollut murhien näyttämönä, siinä missä Kallio, itäinen Helsinki, Lauttasaari, junaradan varsi tai Töölö.
On kansalaissotaa teloituksineen Töölönlahdella ja vasemmistokirjailija Maiju Lassilan selvittämättömäksi jäänyt kuolema. On jatkosodan ajan vakoojatapauksia. On poliisien murhia, kuten Steen Christensenin tappamat kaksi poliisia Tehtaankadulla 1997.
Asuin tuolloin tekopaikan lähellä, ja kuljin baarista kotiin myöhään samana murheellisena iltana, aamuyöstä herätäkseni helikopterin säksätykseen ja sen kattoja ja pihoja pyyhkivään valonheittimeen. Christenseniä etsittiin kulmilla useita päiviä. Tunnelma oli kalsea, ja vinttitilaan oli epämiellyttävää mennä.