Célia Lebur, Joan Tilouine: Mafia Africa. Nigerian järjestäytynyt rikollisuus (Siltala 2024). 290 s. (suom: Taina Helkamo).
Nobel-kirjailijan tarkoitus oli rakentaa parempaa kotimaataan, mutta seurauksena oli ljájalle lonkeroituneita rikollisjärjestöjä.
Wole Soyinka oli vuona 1952 opiskelijana perustamassa veljeskuntamaista opiskelijajärjestö Pyratesia Ibadanin yliopistolla. Mukana oli aimo annos kolonialismin vastaisuutta, Nigeria kun itsenäistyi vasta kahdeksan vuotta myöhemmin.
Nuoren eliitin järjestö alkoi herättää kateutta. Perustettiin uusia veljeskuntia. Mukaan tuli uusia aatteita, esikuvia, ja viittauksia ja myyttejä alueen omasta menneisyydestä Beninin kuningaskuntineen.
Nigerian sisäiset ongelmat ja politiikan ja liiketoiminnan vaikutusverkostot löysivät tiensä myös näihin järjestöihin, ja toisin päin.
Niistä muovautui "kultteja" yhä olemassa olevine nimineen ja tunnistettavine asusteineen (baretit erityisesti), tervehdyksineen ja riitteineen. Niiden toiminnassa oli ja on enää tuskin varjoakaan Soyinkan ja hänen kumppaneidensa idealismista.
Benin City Afrikan ihmiskaupan keskus
Ranskalaisen toimittajakaksikon Célia Leburin ja Joan Tilouinen kirja kristittyenemmistöisen eteläisen Nigerian Edon osavaltion ja sen pääkaupungin Benin Cityn kulteista on Euroopan järjestäytyneestä rikollisuudesta ja globaalista kapitalismista kiinnostuneelle aikaan kiinni purevaa luettavaa.
Kirjan alaotsikko viittaa koko Nigeriaan, mutta opus keskittyy eteläisen Edon kultteihin, ja niiden lonkeroihin kotimaassa, Saharan alueen valtioissa ja Euroopassa.
Kirjoittajat ovat nähneet vaivaa ja tehneet jalkatyötä ja haastatelleet ihmisiä niin Nigeriassa kuin rapistuvissa kaupunginosissa Ranskassa ja Italiassa.
Kulttien isoimmat pomot asuvat ja lankoja vedetään Benin Citystä. Kaupungista "on tullut Afrikan ihmiskaupan, kaikenlaisen asiakirjaväärennösten ja kyberrikollisuuden pääkaupunki".
Kirjan kuvailun perusteella se on menestyjille hulppea paikka elellä. Tavallisille asukkaille se on maailmanlopun läpi, mistä pitää päästä pois.
Madamet houkuttelevat naisia Eurooppaan
Erityisesti naiset haluavat lähteä Euroopassa vaikuttavien nigerialaisten "madamien" houkuttelemina valoisan tulevaisuuden ääreen. Äidit jopa työntävät ja kauppaavat tyttäriään lähtemään.
Heistä tulee kauppatavaraa. Ensin matka aavikon läpi. Ja jos siinä vaiheessa naisista ei ole otettu luuloja pois hakkaamalla, prostituutiolla ja/tai raiskauksilla, tämä tapahtuu Libyan kammottavissa loukoissa, joissa ihmiset odottavat paikkaa veneeseen ja vaarallista matkaa Eurooppaan.
Pakkoprostituutio ja brutaali väkivalta jatkuvat Euroopassa, lähtien turvapaikanhakijoiden leireistä, missä kultit vaikuttavat myös. Leburin ja Tilouinen kuvaukset olosuhteista ja hyväksikäytetyistä naisista ovat maltillisesti sanoen karua luettavaa.
Kultit ovat vaikuttaneet Välimeren pohjoispuolella jo pitkään, mutta viranomaisten tietoisuuteen ne verkostoineen ja väkivaltaisine otteineen ovat tulleet vasta suhteellisen myöhään.
Ranskassa kulttien riitit ja rikolliset lonkerot ovat avautuneet poliisille vain joitakin vuosia sitten. Paljon on vielä opittavaa. Italiassa herättiin Ranskaa aiemmin, mutta siellä pähkäillään yhä (ainakin vielä kirjan kirjoittamisen aikaan), voidaanko niihin soveltaa järjestäytyneen rikollisuuden lainsäädäntöä.
Palermossa kultit ovat pikku hiljaa levittäytyneet rähjäisissä kortteleissa perinteisen mafian kulmille. Heitä kutsutaan "Cosa Neraksi".
Vahvin kulteista on virallisesti vuonna 1994 perustettu Neo-Black Movement of Africa, jonka sulavaa, nähtävästi korkeinta johtajaa Felix Kupaa kirjoittajat haastattelevat. Valtaansa peittelemätön Kupa myöntää avoimesti kulttinsa vahvat kytkökset valtaapitäviin Nigeriassa.
Kultit ovat omasta mielestään kulttuurisia toimijoita
Järjestäytynyt rikollinen toiminta tietysti kiistetään jyrkästi. Kultit haluavat näyttäytyä aatteellisina ja kulttuurisina toimijoina.
Yllättävää on, kuinka avoimesti kulttien jäsenet johtajia myöten ovat puhuneet toimittajille. (Myös kultin uhreja pääsee ääneen, ja kertomukset ovat masentavia.) Toki he olivat luoneet kärsivällisesti yhteyksiä, ja yhtä kärsivällisesti pyrkineet rakentamaan luottamusta haastateltaviin.
Italian mafiapomoja tai järjestöjen muita omertá-miehiä ei voi kuvitella näin hölösuisiksi, jos vertailukohtana on alamaailma – tai yleensä mikään.
Haastattelujen lisäksi Lebur ja Tilouine ovat hyödyntäneet tutkimuksia ja oikeuslaitosten asiakirjoja. He rakentavat kuvaa, joka ei lähene täydellistä – kuinka voisikaan, sillä on paljon mitä kultit eivät halua paljastaa kuin jäsenilleen – mutta on kunnioitettavan vaikuttava, ja huolestuttava.
Euroopan nigerialaiset eivät ole ylpeitä kulteista
Kirja ei kuitenkaan ole kuin syöttö rasisteille avoimen maalin edustalle, vaikka järjestäytynyt rikollisuus on maailmanlaajuinen vaara.
Euroopassa asuvat nigerialaiset eivät ole ylpeitä kulteista. Paikalliset nigerialaisten yhteisöjen johtajat ovat huolissaan kulttien vaikutuksista nigerialaisten maineelle, ja niiden tuhoaville vaikutuksille. Suurin osa heistäkin kun on kunnon väkeä, joka joko jo on päässyt elämään kiinni, tai haluaa sellaista.
Lebur ja Tilouine, entisen kolonialistisen vallan kansalaisia, kirjoittavat, onko heillä oikeutta kaivella aihetta. Tarina ei ole heidän, ja riittääkö heillä historiallinen ja muu taustojen ymmärrys.
Wole Soyinka suree kirjoittajille nuoruuden tavoitteidensa kääntymistä päälaelleen Nigeriassa. Hän vaati huutomerkein heitä tarttumaan aiheeseen. Nobelisti, jos kuka, tietää miksi.