Ilari Hetemäki, Hannu Koskinen, Tuija Pulkkinen, Esa Väliverronen: kaikenlaista rohkeutta. Gaudeamus. 2019. 323 s.
Rohkeutta ei ole kävellä heikoilla jäillä varoituksista huolimatta, tai asettaa itseään hengenvaaraan vain näyttääkseen kavereilleen ja koko maailman some-yleisölle, miten kova tyyppi on. Se on tyhmänrohkeutta.
Rohkeus on vaikeaa, eikä siitä ole ylitarjontaa.
Aristoteles määrittelee rohkeuden poliittiseksi hyveeksi, joka on uhkarohkeuden ja pelkuruuden keskivälillä, ja siihen kuuluu myös pelko. Rohkea ihminen toimii pelostaan huolimatta.
Rohkeutta voi olla myös moraalinen kyky sietää pelkoja ja vastoinkäymisiä, tai valtarakenteiden vastustaminen, tai totuudenmukaisesti puhuminen vaikka asettaisi itsensä jopa hengenvaaraan. Rohkeus voi olla myös kollektiivista toimintaa.
Rohkeutta on niin avoimuus kuin myötätunto
2019 Tieteen päiville ilmestynyt ”Kaikki”-sarjan kirja rohkeudesta pohtii monipuolisesti sitä mitä rohkeus on, ja missä ja miten sitä toteutetaan. Ei ole elämänalaa, missä rohkeus on hyväksi, tai jopa välttämätöntä.
Systemaattisen teologian professori Risto Saarisen mukaan rohkeus on paitsi aristotelinen hyve, myös avoimuutta, haavoittuvuutta ja virheiden myöntämistä.
Kirkkososiologian professorille Anne Birgitta Pessille rohkeutta on myötätunnon osoittaminen. ”Se on dynaaminen, rohkeutta vaativa ja rohkeutta vahvistava elämänvoima.”
Kirjassa tulee esiin perinteisiä rohkeuden esimerkkejä, kuten napa-alueiden löytöretkeilijät, tai suomalaisten arkeologien Perussa 1989 tapahtunut itsensä neuvottelu pois tilanteesta, jossa heidät katsottiin uhrattavaksi hengiltä toimittuaan epähuomiossa epäkunnioittavasti maaäitiä kohtaan.