Kirja-arvio: Kun Suomi putosi hitaasti Eurooppaan

Paluu 1980-luvulle. Neonvärivaatteet, kotivideot, mikroaaltouunit. Ikkunoiden aukeaminen Eurooppaan. Kekkosen valtakauden päättyminen. YYA-sopimuksen uusiminen.

Populaarikulttuurissa kasari oli kirjamellisestikin värikästä. Ulkopolitiikassa eli suhteessa Neuvostoliittoon/Venäjään vauhti oli kovaa, mutta vasta kun mullistukset Euroopassa Suomea siihen työnsivät. 

Neuvosto-Kreml oli opettanut Suomen varovaiseksi raskaalla kädellä. Niin raskaalla, että varovaisuus kesti viime vuoteen asti. Tässäkin työntö, tällä kertaa brutaalin räjähtävä, tuli ulkopuolelta. 

Kuusikymmentäluvun puolivälissä syntyneelle VT Juho Ovaskan Käänne-teos palauttaa mieliin ajan poliittista ilmapiiriä ja olemusta. Kuinka helpottavaa oli, kun presidentti ei ollut enää yhtä kuin kaunainen, kaikkitietävä, itsensä korvaamattomaksi nostanut Urho Kekkonen, erityisesti jos varttui antikekkoslaisessa perheessä. 

Mutta ei vuosikymmen mitään pikakiitoa ’Eurooppaan’ ollut. Virallisen Suomen piti todistella monin tavoin, että kyllä me länttä olemme, vaikka luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon olivat ulkopolitiikan sementoidut a& o. 

Suomi viimeiseen asti vielä vilkuili Moskovaan reaktioineen, vaikka punatähti Kremlin yllä jo pimentynyt  (fyysisesti koristeet siellä muuten yhä kököttävät, imperiumin symboleina). 

Ovaskan mukaan Koivisto oli hidas reagoimaan järjestelmäongelmiin ja -muutoksiin Neuvostoliitossa, vaikka sai tietoa muun muassa Suomen Moskovan-lähetystöstä. Asema presidenttinä ja vanhat kokemukset ja näkemykset painoivat.  

Neuvostoliiton hädin tuskin muututtua takaisin Venäjäksi varapääministeri Gennadi Burbulis tammikuussa 1992 lähes patisti Suomea kohti EY:tä. Eduskunta sai hallituksen selonteon EY:n vaikutuksista 9.1. 1992.

”Ymmärrämme teidän objektiiviset tarpeenne ja tuemme integraatiopyrkimyksissänne. - - Eikö olisi rehellistä tunnustaa objektiivinen riippuvuutensa yhteistyöstä ja toimia sen mukaan. Miksette te toimi asiassa aktiivisemmin?”, hän sanoi presidentti Mauno Koivistolle. 

Suomi oli puolueettomien maiden viiteryhmässään EY-liikkeissään luokkansa hitain. EY-alue oli jo tuolloin Suomen suurin kauppakumppani. 

Moskova oli puuttunut vuosikymmeniä Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan sellaisella rutiinilla mikromanagerointiyrityksistä jäsenyyksiin kansainvälisissä järjestöissä ja yhteisöissä, että Kremlin puuttumattomuus oli outoa, jopa pelottavaa. Kuin oltaisiin menty yksin kokeilemaan jään kestävyyttä omassa rannassa, tutussa mutta vieraassa.  

Neuvostoliitto oli tosiasia koko 80-luvun. Ei edes kuviteltu, ettei sitä olisi. Muu olisi historian peräpeiliin katsomista.

Suomessa muutoksiin työläisten paratiisissa suhtauduttiin erityisellä ’katsotaan miten käy’-varovaisuudella, jopa vieläkin enemmän hissukseen. Käänne alkoi varoen 80-luvun puolivälissä, ja hetken tullen Suomi lähti kohti keskeisintä institutionaalista länttä eli EY:tä kuin hauki kaislikosta. Samalla heitettiin historian pataan YYA-aikakausi kauppasopimuksineen.

Itänaapuri tosin muistutti tottumuksessa nuokkunutta Suomea venäläisestä uimakoulusta. Maiden välinen clearing-kauppa loppui kuin seinään. Joulukuussa 1990 Moskova ilmoitti, että kaupassa siirrytään suoraan vaihdettaviin valuuttoihin. Muutos astui voimaan tammikuun alussa 1991.     

Ovaskan teos perustuu hänen viime kevään väitöskirjaansa. Se kertaa ja perkaa perusteellisesti kotimaan politiikan hallituskiemurat ja puolueiden sisäiset mittelöt, joissa Neuvostoliitto oli läsnä tavalla tai toisella pitkin vuosikymmentä. Myös kuoppaiset kinttupolut erilaisiin kansainvälisiin järjestöihin ja ohjelmiin hän läpivalaisee.

Politiikan keskeisin hahmo oli Mauno Koivisto, muita suurempi muttei uusi UKK. Sellaiseksi hän ei edes halunnut, vaan pyrki parlamentarisoimaan politiikan teon. 

Yhtä kaikki, Koivisto kyllä tiesi mitä halusi ja pyrki sitä tarvittaessa toteuttamaan, oli sitten kyse Harri Holkerin nimittämisestä pääministeriksi, tai joskus piinallisen hidas taktikointi ja varman päälle pelaaminen Suomen rakentaessa institutionaalisia länsisuhteita. 

Koivisto tarvittaessa piti korttejaan visusti piilossa, kunnes oli aika lyödä ne veralle. Suomi reagoi, ei ennakoinut, Ovaska tivistää. Leppoisuutta ja turvallista valtiomiesmäisyyttä viestivästä Kyllä se siitä -lausahduksesta tuli Koiviston vaalislogan, mutta oliko ajatus sama vielä YYA-aikana?

Toisaalta Ovaskan mukaan Koivisto oli moderni poliitikko, joka rakensi suhdeverkostoaan kärsivällisesti kirjeenvaihtoineen usein valtiojohtajien, kuten isä-Bushin kanssa, samalla tarjoten Suomea viestien välittäjänä ja järjestelijänä, jos ilmeni vaikkapa tarvetta huipputapaamispaikalle. Pitää muistaa, että Suomi oli kuitenkin pieni maa, joka totutteli jalkapohjiaan itsenäisempään kansainvälis-poliittiseen maaperään. Pienvaltiorealismia.

1980-luvulla Suomi suuntasi idässä myös Neuvostoliittoa kauemmaksi, Aasiaan ja erityisesti Kiinaan. Etunoja oli kaupassa. Mutta Kiina-tasapainottelua koeteltiin, kun kommunistisen kansanarmeijan tankit jyräsivät mielenosoittajia hengiltä Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä alkukesästä 1989. Koivisto ei ollut ihmisoikeuskysymyksillä manifestoivaa tyyppiä. 

Käänne-teoksen lukeminen laittoi jälleen kerran pohtimaan jälkiviisautta ja toisaalta vallinnutta yleistä ajan henkeä ja reunaehtoja ja mahdollisia vaihtoehtoja niille. Pienen valtion roolia isoilla kentillä, ilman että kyse olisi ajopuusta tyrskyisässä uomassa. Paljon aina riippuu poliitikkojenkin taidoista ja rohkeudesta, ja kansalaisyhteiskunnasta. Suomi Kekkosen jäljiltä oli ulkopoliittisesti suukapuloitu hyljeksittyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. 

EY-jäsenyyden suhteen Suomi harjoitti Ovaskan mukaan integraatioaallolla surffaamista. Aallossa oli työntö- ja vetovoimaa. Oli varmistettava talouselämän kilpailukyky läntisessä Euroopassa, piti pysyä mukana oikeassa viiteryhmässä ruotsien ja itävaltojen kanssa, ja muutenkin maailma globalisoitui. 

Nämä kaikki olivat totta kai keskeisiä maamme menestymiselle, mutta myös ylätason tekijöitä. Viime sotien jälkeisen ajan mentaalihistoriaa jo tutkitaan, kuva noista vuosikymmenistä syvenee ja laajenee. Mikä merkitys oli sillä, että mahorkan ja nailonpaitahien haju saatiin pois, kun ikkunat avautuivat henkisestikin Eurooppaan ja kauemmaksi?   

Lopulta kävi ihan hyvin. Olemme avoimesti siellä mihin kuulummekin: länttä kaikin tavoin.

Historiantutkimuksen tehtävä on tuoda esiin mennyt, ja se tapahtuu aina tietystä ajankohdasta ja näkökulmasta lähtien. Johtopäätökset onnistumisista ja virheistä ovat meidän. Osin hyvinvointi ja turvallisuus on meistä itsestämme kiinni, mutta perusteellisesti harkitun rohkeuden puute ja nurkkakuntaisuus vaanivat aina. Aistit auki joka ilmansuuntaan.