Kirja-arvio: Kolumbia sydämessä

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia. Like. 2020. 190 s.

Kolumbia on yhtä paljon kuin vain Pablo Escobar, kuin Suomi on vain viinaa juovien, emotionaalisesti mykkien maa.

Kolumbiasta on suomeksi kirjoitettu niukasti. Toimittaja Anni Valtosen (s. 1970) henkilökohtainen kirja on tervetullut opus lisäämään tietoa ja näkemystä suureen, hyvin kauniiseen eteläamerikkalaiseen maahan.  

Valtonen rakastui Suomessa kolumbialaiseen opiskelijaan. Se johti yhteiseen elämään täällä, Kolumbiassa ja välillä Nicaraguassa. Suhde päättyi eroon, mutta hän ja kaksi lastaan elää Suomessa, ja Kolumbia on läsnä identiteettinä monin (lapsille luonnollisesti myös kasvamisen mukana tullein) lähtemättömin tavoin, ajatuksin ja temperamentein.

Kolumbia muuttuu hitaasti

Kolumbia on yhä katolinen, vanhoillinen maa, vaikka onneksi muutosta tapahtuu esimerkiksi suhtautumisessa sukupuolivähemmistöihin. Ilmastonmuutosta ei kielletä.

Yhteiskunta on myös sosiaalisesti erittäin monikerroksisesti epätasa-arvoinen, mikä ylläpitää kroonista poliittista, huume- ja katuväkivaltaa, näiden kietoutuessa usein toisiinsa.

Gringana, muualta tulleena valkoihoisena, Valtonen sekä elää arkea kolumbialaisten naisten kanssa, että havainnoi ympäröivää kulttuuria ja sen tuomia asenteita ja käsityksiä, jotka koskevat myös parempia yhteiskuntaluokkia.

Naiset yhä passaavat miehiään, naiset eivät voi pestä alusvaatteitaan yhteisessä pyykissä, koulutettujakin naisia jää kotiin perheenäidiksi uralleen hyvästit jättäen.

Naisten ikiaikainen vaikea asema

Machokulttuurin vastapainona on neitsyt Marialle rakentuvasta marianismista.

Naisilta odotetaan raamatullisen hyveellistä käytöstä, ja monet naisetkin ajattelevat näin. Miehet ovat jo lähtökohtaisesti kyvyttömiä kunnollisuuteen, joten heille sallitaan sen mukainen elämä ja teot – siis ihmissuhteissa, ei ase kourassa.  

Hypersukupuolittuneisuutta korostaa myös narkoestetiikka. Kuten nimikin kertoo, se syntyi 1980-luvun kokaiinikaupan räjähdysmäisen kasvun myötä Kolumbiassa osaksi nykyistä arkipäivää kurveja myötäilevine pukeutumisineen ja kuntosalitreeneineen.

Huumeparonit halusivat itselleen kauniita ja nuoria, usein myös alaikäisiä ja siten kirjaimellisesti tyttöystäviä. Rahaa oli, kirurginveitset muotoilivat heille ulkoisesti upeita luomuksia.  

Sekä elämäkertaa että reportaasia

Toimittajana Valtonen avaa valistavasti Suomessa vähän tunnetun maan monimutkaista historiaa, rauhanprosessia ja sosiaalista todellisuutta. Hän tapaa ihmisiä ja kuuntelee myös heitä, joiden ääni ei usein kuulu. Sekä omaelämäkertaa että reportaasia.    

Yksi keskeinen juonne kirjassa on Valtosen oman suvun pakkolähtö Karjalasta. Evakkotarinoita hän kuuli paljon lapsena.

Kolumbiassa miljoonat ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa vuosikymmenien, jopa vuosisataisen jatkuvan väkivallan takia. valtio ei ole heitä kaikkia uudelleen sijoittanut, eikä paluuta entisille maille ole.

Toisin kuin Valtonen kertoo Marie-nimisen ystävänsä käskeneen lopettamaan liioittelun ja tunteilun, en olisi ollut lainkaan pahoillani, jos kirja olisi ollut sivuiltaan paksumpi ja sukeltanut vielä syvemmälle Kolumbian-vuosiin, tunteineen kokemuksineen kaikkineen. Suomalaiset kun eivät kuitenkaan ole maailman liioittelevin kansa.

Kolumbia ”meissä”

En silti tarkoita, että kirjan olisi pitänyt olla myös raju avioerotilitys kahdessa kulttuurissa elämisen mahdottomuudesta. Sellainen ei ole helppoa, kun ei ole ns. tavallinen suhdekaan.

Valtonen lastensakin kautta kertoo, että identiteettiä ei voi vangita. Kolumbia on erottamaton osa mieltä ja sielua, ”minua” ja ”meitä”, häntä ja lapsiaan. Kuinka voisi toisin ollakaan kaikkien vuosien jälkeen.    

Kirja on matka elämään, rakkauteen, itseen, identiteetteihin, lapsiin ja Kolumbiaan, ja siihen, ettei menneisyyttä voi sulkea kuin minigrip-pussia, ja heittää se kaapin perukoille.

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja