Kristiina Markkanen ja Itohan Okyndaye: Nimeni on Itohan (Docendo 2020)
"Nimeni on Itohan" on nigerialaisen Itohanin henkilökohtainen tarina matkasta Nigerian Benin Citystä Italiaan prostituoiduksi ja lopulta Suomeen hakemaan turvapaikkaa.
Tarina on kirjoitettu minä-muodossa, vaikka globaaleihin muuttoliikeisiin erikoistunut toimittaja Kristiina Markkanen onkin kirjan varsinainen kirjoittaja. Aiheesta on vuosien varrella kirjoitettu lukuisia lehtiartikkeleita mutta perinteisistä artikkeleista tämä kirja eroaa siinä, että nyt tapahtumat kerrotaan pääosin uhrin itsensä näkökulmasta.
Äidit tietävät, mistä ihmiskaupassa on kysymys
Kirjassa ollaan varsin rehellisiä. Useinhan ajatellaan, että julmat ihmiskauppiaat lähes kaappaavat nuoria nigerialaisnaisia Italiaan lupaamalla ruusuista tulevaisuutta Euroopassa.
Tosiasiassa monet tytöt ja nuoret naiset tai varsinkin heidän äitinsä tietävät, mistä todellisuudessa on kysymys. Itohankin kertoo, että ennen lopullista päätöstä lähteä ihmiskauppiaiden mukaan, hän ja äiti olivat saaneet lukuisia tarjouksia työmahdollisuuksista Euroopassa.
"Minusta (matka Eurooppaan) kuulosti mahtavalta mahdollisuudelta parempaan elämään ja samalla voisin myös auttaa perhettä. - - - Olin 15-vuotias, enkä osannut kuvitella, mitä prostituutio edes oikein tarkoittaa. Ei minulla ollut mitään kokemusta. Ajattelin, että jonkin aikaa voin varmaan tehdä sitäkin. Olin kuullut, että jotkut olivat päässeet lapsenhoitajiksi, siivoamaan tai jopa opiskelemaan."
Kymmenien tuhansien eurojen velka
Yhtä kaikki, kyse on ihmiskaupasta, vaikka päältä päin näyttäisi, että toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen. YK:n määritelmän mukaan uhrin suostumuksella ei ole merkitystä, jos sen saamiseksi on käytetty uhkaamista, pakottamista tai harhaanjohtamista. Myös alle 18-vuotiaan värväys, kuljetus ja siirtäminen katsotaan ihmiskaupaksi, vaikka siihen ei edes liittyisi pakottamista tai harhaanjohtamista.
Naisten osalta jutun juoni menee suurin piirtein niin, että "sponsorit" hoitavat aluksi naisten houkuttelun ja tämän jälkeen passit ja logistiikan, jonka jälkeen uhri päätyy esimerkiksi Italiaan mademeksi kutsutun parittajan käsiin.
Mademelle uhri joutuu prostituutiota harjoittamalla maksamaan kymmeniin tuhansiin euroihin nousevat matkakulut ja välittäjien palkkiot. Käytännössä ihmiskaupan uhri on siis lähes orjan asemassa niin kauan, että pystyy maksamaan velkansa.
Kyseessä on merkittävä laiton liiketoiminta, sillä Nigeriasta on tuotu 80-luvulta lähtien kymmeniätuhansia naisia Eurooppaan nimenomaan prostituoiduiksi.
Turvapaikkaa vaikea saada
Itohanin oman tarinan lisäksi Markkanen kirjoittaa kirjassa omaa tarinaansa siitä, kuinka tutustui Itohaniin ja kuinka kirjaprojekti lähti liikkeelle. Itohan joutui Suomessa eräänlaiseen turvapaikkalimboon, ja kirjassa kuvataankin hyvin lähes kafkamaista tapaa, jolla Suomessa jo pitkään asunut ihminen joutuu pelkäämään maastakarkoitusta.
Kirjassa on myös paljon taustatietoa Nigerian lähihistoriasta ja muun muassa ihmisten tavasta suhtautua ihmiskauppaan.
Nigerialaisperheissä odotetaan, että etenkin vanhin tytär hankkii hyvät rahat vanhemmilleen joko menemällä hyviin naimisiin tai sitten matkustamalla ulkomaille hankkiakseen rahaa. Nigeriassa on väestönkasvun ja kurjan talouden takia valtava nuoristyöttömyys, joten omassa maassa työpaikkoja on vain rajallisesti ja köyhyys on yleistä. Kouluttautuminen on puolestaan hankalaa, koska se maksaa paljon.
Eli jos Euroopassa on vetoa ja kysyntää nigerialaisille prostituoiduille, löytyy Nigeriasta myös paljon työntöä lähteä Eurooppaan tai muualle maailmaan. Tämä koskee miehiäkin, jotka työskentelevät muun muassa Italian ja Espanjan tomaattitiloilla. Nigeriassa myös lapsikauppa on yleistä. Pikkutyttöjä ja -poikia myydään työntekijöiksi firmoihin, maatalouteen ja kodinhoitotöihin.
Voodoo-menot pitävät lähtijät aisoissa
Markkanen kuvaa myös nigerialaista voodoo-kulttuuria, joka on edelleen Nigeriassa hyvin vahva. Eurooppaan lähtevät nuoret naiset joutuvat usein käymään läpi seremonian, jossa erilaisin verivaloin ja henkisen painostuksen keinoin uhrit pakotetaan hyväksymään velanmaksu mademelle.
Vaikka suomalaisista tällaiset voodoo-menot saattavat kuulostaa huuhaalta, niillä voi kyseisessä kulttuurissa eläneelle olla hyvinkin suuri velvoittava merkitys.
Itohanille ja hänen pienelle lapselleen kävi Suomessa lopulta hyvin. Kirjan lopussa pohditaan vielä sitä, onko oikein juhlia yhden ihmiskaupan uhrin onnistumista, kun monista muista ihmiskaupan uhrien kohtaloista ei kuulla julkisuudessa mitään. Hyvä kysymys.