Kun Katriina Huttusen 26-vuotias tytär teki itsemurhan, hän ei jättänyt läheisilleen jäähyväisviestiä. Jäljelle jäi vain symboleita äidille tulkittavaksi.
Tyttärensä kuoleman jälkeen Huttunen alkoi selvittää, miksi masennusta sairastavan nuoren naisen hoitohenkilökunta ei ottanut tämän itsemurhapuheita riittävän vakavasti.
Äiti halusi tietää myös sen, miksi apteekki myi hänen tyttärelleen yhdellä istumalla 252 lääketablettia, jotka lopulta veivät hänen henkensä.
Katso videolta keskustelu siitä, miten selvitä lapsen itsemurhasta
15:30
Äiti käy haudalla päivittäin
Tyttären kuolemasta on nyt kulunut yli kaksi vuotta. Katriina Huttunen käy yhä lapsensa haudalla Helsingin Hietaniemen hautausmaalla joka päivä.
"Viime aikoina minusta on alkanut tuntua että en voi lähteä lapseni haudalta pois. En uskalla jättää häntä yksin. Tiedän että hän ei ole siellä. Ajatus kouristaa vatsaani. Missä hän on? Ei missään. Häntä ei ole."
Huttunen kertoo omaelämäkerrallisessa romaanissaan Surun istukka oman tyttärensä itsemurhasta ja sen jälkeisestä ajasta. Huttusen teos kuvailee etenkin lapsensa menettäneen äidin surua ja äärimmäistä syyllisyyttä, jota äiti kokee oman lapsensa kuolemasta.
"Murhaoikeudenkäynti käydään pääni sisällä. Olen yhtä aikaa syyllinen, syytetty, syyttäjä ja tuomari. Minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni. Olen syyllinen ja tunnustan syyllisyyteni, saan tuomioni ja rangaistukseni."
Ystävät kaikkosivat
Syyllisyyden lisäksi Huttunen käsittelee kirjassaan surevan kokemaa yksinäisyyttä.
Ensimmäisen vuoden jälkeen lastaan surevan äidin ystäväpiiri pieneni. Surevalle vaikeita ovat sanat, joiden pitäisi lohduttaa, mutta ne eivät auta. Oman lapsen kuoleman jälkeen ei ole olemassa suruaikaa eikä siitä ole kiire parantua, Huttunen kirjoittaa.


