Laura Rantasen, 41, isä teki itsemurhan tyttären ollessa 16-vuotias. Kun hän seitsemän vuotta sitten kirjoitti kirjeen kuolleelle isälleen, vuosia padottu trauma nousi esiin.
Video: ”Jollain tasolla jumaloin sinua yhä kuten lapsena.” Näillä sanoilla alkoi kirje, jonka Laura Rantanen kirjoitti kuolleelle isälleen aikuisiällä. Katso koskettava haastattelu videolta.
Kun Rantanen oli tänä syksynä menossa junalla kotikaupunkiinsa Turkuun, juna pysähtyi kesken matkan. Hetken päästä hän näki junan ikkunasta, kuinka miehet kantoivat mustaa jätesäkkiä. Kyyneleet nousivat silmäkulmiin, eikä happi kulkenut.
– Tässä sitä oltiin taas. Jälleen yksi turha kuolema, Rantanen muistaa ajatelleensa.
Vaikka Rantasen isän kuolemasta on kulunut jo 25 vuotta, suru ei ole kadonnut kokonaan. Jotkut tapahtumat ja hetket, kuten elämän päättyminen junanraiteille, saa tunteet nousemaan voimakkaammin pintaan.
– Aluksi suru oli kaikennielevää ja fyysistä. Ajattelin, että tästä ei selviä hengissä.
Makuuhuoneessa näky, jota pelkäsi eniten
Vuonna 1995 Rantanen oli lapsenvahtina tätinsä luona. Sisällä kasvava ahdistava tunne ajoi Rantasen lähtemään kotiin suunniteltua aiemmin.
– Minulla oli tunne, että asiat eivät ole hyvin. Sellainen epämääräinen levoton olo.
Pahin odotti jo eteisessä. Väliovessa oli isän käsin kirjoittama lappu: "Älkää pelästykö, olen makuuhuoneessa".
Muutaman askeleen päässä, tutussa makuuhuoneessa, 16-vuotiaan Rantasen maailma romahti.
Lue myös: Itseviha sai Juulian, 22, yrittämään itsemurhaa kolmesti – äidin sanat ja aika pyörätuolissa pysäyttivät: "Älä riko enempää meidän perhettä"
Vaikka tapahtuma sysäsi Rantasen maailman täysin raiteiltaan, hänelle ei tarjottu apua. Yhteiskunta kannusti jatkamaan, unohtamaan tapahtuneen ja painamaan kaiken taka-alalle.
– Oli selvää, että pitää jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Muistan kun minulle sanottiin, että isä jätti minut hänen löydettäväkseen, koska olen niin vahva.
– Olisin toivonut silloin, että olisin saanut kontaktin johonkin ihmiseen, jolla on sama kokemus. Silloin oli todella vahvasti se tunne, että kukaan ei ymmärrä sitä tuskan määrää.
|
Patoutuneet tunteet purkautuivat kirjeessä
Aikuisiällä Rantanen hakeutui terapiaan. Sitä vauhditti seitsemän vuotta sitten isänpäivänä kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu kuolleelle isälle.
– Vasta siinä kohtaa iski tajuntaan, että isää ei ole. Sitä ei ollut ennen hyväksynyt, vaikka aikaa olikin kulunut.
Nykyään Rantanen on mukana myös Surunauha ry:n toiminnassa. Vertaistukijärjestö tukee läheisensä itsemurhan kautta menettäneitä. Rantanen tekee järjestölle podcastia, jossa keskustellaan itsemurhasta.
Joka kerta aiheesta puhuminen sattuu, mutta se on silti tärkeää.
– Koen, että asia pitää tehdä näkyväksi, koska se koskettaa niin monia meistä. Monet eivät pysty siitä puhumaan.
Itsemurhan tehneitä yhdistää yksi surullinen tekijä
Koska Rantanen puhuu kokemuksistaan avoimesti, moni itsemurhan tehneen läheinen on ottanut häneen yhteyttä. Rantasen kokemuksen mukaan itsemurhan tehneitä yhdistää usein yksi surullinen tekijä, etenkin nuoria.
– Taustalla on usein kokemus siitä, että he eivät sovi yhteiskuntaan ja että he ovat vääränlaisia. Vaikka he olisivat hakeneet ammatillista tukea, he eivät ole aina saaneet sitä. Jotakinhan se kertoo meidän yhteiskunnasta.
Katso myös: Autistinen Daniel teki itsemurhan 15-vuotiaana – synkät runot kertovat, millaista tuskaa poika sisällään kantoi. Juttu jatkuu videon jälkeen...
6:10
Isän itsemurha ja tunteiden patoaminen sai Rantasen etsimään tunne-elämyksiä vahingollisista ihmissuhteista.
Hän toivoo, että terveydenhuollossa herättäisiin siihen, miten vakavat vaikutukset itsemurhalla voi olla läheisen elämään. Lisäksi psykoterapiaan tulisi päästä helpommin.
– Tiedän äitejä, joiden lapsi on tehnyt itsemurhan eivätkä he itsekään ole vuosiin halunneet muuta kuin kuolla. Vaikutukset voivat olla todella pitkäaikaisia. Niitä voisi helpottaa ammattiavulla ja vertaistuella.
Rantanen on nyt saman ikäinen kuin hänen oma isänsä oli kuollessaan. Hän ei halua kutsua itseään selviytyjäksi, koska traumaattiset kokemukset kulkevat mukana läpi elämän. Ne muodostuvat osaksi minuutta, mutta siitä huolimatta on keskityttävä elämään.
– Olemme täällä, elossa ja voimme tehdä asioita oman ja muiden mielenterveyden hyväksi. Se on paljon!