Janne Utriainen ehti juoda isänpäiväkahvit ja avata lasten hänelle tekemät lahjat aamukymmeneen mennessä. Koko päiväksi isän ei annettu loikoilla, sillä kotitalon pihalla oli ryhdyttävä itseään isomman kimppuun.
– Minulla on tuolla pihalla yksi kelonräppänä, mikä pitää tässä seuraavaksi kaataa. Lapset toivat aamulla itse tehdyt lahjat ja kahvit sänkyyn. Isänpäivä on alkanut siis oikein mainiosti, nauraa Utriainen.
Kotipiha ei ole ihan tavallinen suomalainen omakotitalo. Janne, hänen vaimonsa Katja Jomppanen ja heidän neljä yhteistä tytärtään asuvat Inarin Turvejärvellä. Talo, sauna ja muutama vanha talousrakennus sijaitsevat inarinsaamelaisten talviasumakentällä Turvejärven rannalla. Tarkemmin ottaen Suomi-neidon vasemman posken kohdalla, Inarinjärven luoteispuolella.
Etelästä pohjoiseen
Janne on syntyperäinen tamperelainen. Katjan juuret ovat Lapissa, mutta aikuiseksi hän kasvoi Kirkkonummella.
Muutamia vuosia vajaa viisikymppinen Utriainen kierteli nuorempana paljon Euroopassa ja kotimaasta oli tarkoitus hakea ammattitutkinto. Kokiksi hän opiskeli Vaasassa.
– Sieltä sitten pohjoiseen. Ensimmäinen palkallinen työpaikka oli Hotelli Hetassa. Se oli kerralla menoa eikä nokitusta.
Pohjois-Lapissa Janne on asunut parikymmentä vuotta. Töitä on tullut tehtyä kalastajana, kalastusaluksilla ja teurastamolla Norjassa. Nykyään palkka tulee norjalaisen turskan kuljettamisesta ympäri Pohjolaa. Janne on myös rekisteröitynyt kakkosluokan ammattikalastaja.
Kanoja ja lapinlehmä
Jannen isänpäiväkahvin maito ei tullut jääkaapista, koska sellaista ei ole. Ei ole myöskään sisä-wc:tä. Janne ja Katja lapsineen elävät omavaraistaloudessa perustamallaan luontaiselinkeinotilalla. Tilalta löytyy lampaita, kanoja ja lapinlehmävasikka. Järvi antaa kalaa, metsät marjoja ja riistaa. Kaupassa ei tarvitse Katja Jomppasen mukaan montaa kertaa kuussa käydä.
– Kun Janne käy Norjan puolella töissä, niin sieltä hän tuo tarvikkeita. Minä käyn kaupassa varmastikin kerran kuussa. Janne tuo esimerkiksi hedelmiä ja perustarvikkeita. Ja lapsille tietysti herkkuja. Ei missään nimessä ole tarkoituskaan, että pelkällä kalalla ja perunalla elettäisiin. Aika kovasti lapset ovatkin herkkujen perään, Katja naurahtaa. Taustalla pilpattaa perheen nuorin, puolitoistavuotias Elle-Karen.
Byrokratia kiusasi
Tilalla on tänään kaikki hyvin, mutta vuosikausia Janne ja Katja hakkasivat päitään byrokratian seinään. Toimeentulo oli uhattuna ja leipä meinasi oikeasti loppua pöydästä. Monien vaiheiden jälkeen Ely-keskus oli sitä mieltä, että heidän tilansa ei täytä luontaiselinkeinon vaatimuksia. Onneksi keskuksesta tultiin omin silmin katsomaan.
– Ely-keskus totesi tarkastuksessaan, että kyllähän tämä luontaiselinkeinoa ja luontaistaloutta on mitä suurimmassa määrin. Kyllä tässä silloin pitkät kahvitteluhetket oli. Katseltiin ja taivasteltiin, Janne muistelee.
Lapset hyppäävät arkena ennen kahdeksaa taksiin, joka hakee heidät parisataa metriä kotiovelta kulkevan tien varresta. Sevettijärvelle kouluun matkaa kertyy yhteen suuntaan rapiat 40 kilometriä.
Vesi kannetaan avannosta
Katja jää kotiin Elle-Karenin kanssa. Taloa on ryhdytty lämmittämään jo aikaisin.
– Eläimille viedään heiniä ja vettä. Vedet kannetaan muutenkin avannosta. Tiskivedet täytyy lämmittää hellalla ja kaikki arkinen vie muutenkin vähän enemmän aikaa. Siinä se arki kuluu mukavasti askareissa, Katja kertoo.
– Puuta heinää, puuta heinää on pientilallisen elämä, nauraa puolestaan Janne.
Perheenäiti kirjoittaa blogia elämästä pohjoisessa.
– Minulla on sellainen vanha kannettava ja sillä kirjoitan blogia. Olen sanonutkin, että blogin kautta tästä elämästä voi saada vähän romanttisen kuvan. Kyllä tämä oikeasti on työtä. Välillä on vähän rankempaa, mutta enimmäkseen mukavaa. Varsinkin, kun tämä elämäntapa on itse valittu.
Isä Janne on samoilla linjoilla. Elämän varrelle on mahtunut monenlaisia sattumia. Mutta elämäntavan valinnasta on tullut jatkuvasti tietoisempaa.
Kenellekään ei tuputeta
Katjan ja Jannen perhe elää luonnon ehdoilla ja sen kiertokulkua seuraten. Kenellekään he eivät omaa elämäntapaansa tuputa. Lapset saavat tehdä aikanaan omat valintansa. Kala ei aina maistu.
– On protestoitu. Miksi aina pitää heittää verkot? Kun vesi aukeaa, niin miksi aina syödään kalaa? Kyllä erilaista kommenttia tulee lapsilta paljonkin.
– Toisaalta, kun täällä on poroperheitä ja kolttatiloja ja meikäläiset, niin se elämä on hyvin samankaltaista. Kavereiden takia ei protestoida. Kavereilla on täsmälleen sama ruokavalio ja samat olosuhteet, Janne naureskelee perheen arkea.
Perheenisän näkökulmasta lapsia on turvallisempi ja helpompi kasvattaa luonnon keskellä. Se antaa hyvät eväät elämään. Vanhemmille sosiaalinen media ei ole tärkeää, puhelimet ovat pelkkää soittamista varten. Vanhimmalla tyttärellä on älykännykkä.
Kirjailijaksi
Janne on aina ollut intohimoinen kirjojen kuluttaja. Niin ovat muutkin, mutta isä voi alkaa kohta tituleerata itseään kirjailijaksi. Karisto-kustantamo julkaisee ensi vuoden puolella hänen ensimmäisen eränovellikokoelmansa. Tällä hetkellä se on oikoluvussa. Toisen teoksen käsikirjoitus on jo hyvällä alulla.
– Kirjallisuus ei ehkä ole sellainen näkyvä harrastus täällä pohjoisessa. Meillä on tässä sitten sellainen pieni kirjallisuuspiiri, muun muassa minä ja eräkirjailija Seppo Saraspää.
– Kirjoitan Turvejärveltä ja täältä pohjoisesta sellaisen kirjoitussarjan.
Kirjoittaminen on Jannen mukaan antanut tunnelin päähän vähän valoa.
– Jos sillä voisi tienata edes osankaan elannosta vuodessa, kun luontaiselinkeinossa kaikki on vähän sesonkiluontoista. Jos kuusikymppisenä ei tarvitsisi näitä ryskähommia tehdä ihan niin paljoa. Siinä mielessä alan pikkuhiljaa kutsua itseäni kirjailijaksi. Tuo itselle sellaista ryhtiä siihen hommaan, Janne nauraa taas tarttuvasti.
Mutta pihalla odottava kelo ei auttamatta kaadu. Isän on lähdettävä askareisiin. Äiti lähtee omiin puuhiinsa, hyvää isänpäivää toivottaen.