Ivan Puopolon kolumni: Poliittinen korrektius tuhoaa järkevän keskustelun

Vihapuhe on nykyään patenttiselitys ties mihin ongelmaan, mutta vähemmän on puhuttu sen vastakohdan, poliittisen korrektiuden yhteiskuntaa terrorisoivasta vaikutuksesta. Poliittinen korrektius on sitä sivistynyttä ja hienotunteisesta munankuorilla kävelemisestä, jota kansan syvät rivit inhoavat kuin lapsiinsekaantujaa.

Perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Purra twiittasi viime viikolla:

”Kouluttamaton henkilö ei ole yhteiskunnallemme kokonaisvaikutuksiltaan juuri yhtään sen hyödyllisempi, saipa hän jäädä maahan suojeluaseman tai "työperäisen" statuksella. Taloudellisten seurausten ja muiden ongelmien kannalta on miltei yhdentekevää, mitä oleskeluluvassa lukee.”

”Kylmä ihmiskäsitys. Järkyttävää", vastasi entinen opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen. Hänen twiittiinsä yhtyi ties kuinka moni yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kamala ihmiskuva, toisti jokainen.

Mikä on kamala ihmiskuva? Sekö, kun Purra totesi, että koulutettu ihminen on taloudellisilta vaikutuksiltaan Suomelle hyödyllisempi kuin kouluttamaton? Jos siitä tiedosta järkyttyy, niin sitten ei pysty avaamaan edes Tilastokeskuksen nettisivuja ilman purkillista Diapamia.

Valtionhallinnossa mietitään päivittäin, miten ihmiset saataisiin töihin ja maksamaan enemmän veroja. Siitähän koko kestävyysvajeessa on kyse: ei ole verotuloja tuottavia ihmisiä riittävästi.

Sen ilmiselvän tosiasian Purra sanoi, mutta synti oli, ettei hän sanonut sitä poliittisesti korrektisti. Twiitti ei noudattanut sitä hienostelun säännöstöä, joka jakaa ihmiset oikein- ja väärinpuhujiin, sivistyneisiin ja moukkiin, korrekteihin ja epäkorrekteihin.

Säännöstöön kuuluu, että saa sanoa, mutta ei kuitenkaan saa sanoa. Faktat tulee kuorruttaa vaaleanpunaisella hattarahötöllä, jotta kukaan ei loukkaantuisi.

Tein vuosia sitten juttua suomalaisista ongelmalähiöistä. Kesken kaiken haastateltava kieltäytyi sanomasta ääneen lähiöiden nimiä. Hän halusi suojella niitä leimautumiselta. ”Hyvä yleisö, meillä on ongelmalähiöitä, mutta emme voi kertoa, mitä ne ovat.”

Pelko toisten mielen pahoittamisesta yhdistettynä pelkoon siitä, että tulee itse leimatuksi ihmishirviöksi, vie poliittisen korrektiuden tasolle, jossa faktat katoavat hattarahöttöön. Suomessa vuosikausia käyty maahanmuuttokeskustelu ja tilastollisten tosiasioiden edessä kiemurtelu ovat osa sitä tarinaa.

Liiallisuuksiin paisuva hienotunteisuus luo ympärilleen salailun ilmapiirin ja kasvattaa kysyntää ”totuuden suoraan sanomiselle”. Se on mekanismi, jolla poliittinen korrektius itse usuttaa paikalle MV-lehdet ja fake newsit. Niiden myötä "suoraan sanominen" ajautuu lain rajoille, usein myös sen väärälle puolelle.

Kun öyhöttäjät terrorisoivat keskustelua mauttomuuksilla, äärimmilleen viritetyt hyvän maun tarkkailijat muuttavat kaiken pelkäksi oikein puhumisen kyttäämiseksi.

Molempien lopputulos on surkea, mutta niiden välistä löytyy alue, minne kannattaa koko ajan pyrkiä.