Jokin aika sitten ainakin somea kohahdutti uusi tutkimus. Sen mukaan mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä suuremmat ovat erot miesten ja naisten välillä. Suomi on tästä malliesimerkki, toimittaja Ivan Puopolo kirjoittaa kolumnissaan.
Tutkimus kohahdutti siksi, että kaiken piti mennä juuri päinvastoin. Tasa-arvon piti tarkoittaa sitä, että erot ihmisten välillä pienenevät. Silti tapahtuu niin, että mitä enemmän vapauksia yhteiskunta jäsenilleen sallii, sitä stereotyyppisemmin ihmiset käyttäytyvät.
Tämä näkyy paitsi miesten ja naisten välisenä ammattien eriytymisenä, myös persoonallisuuden eroina.
Esiin tullutta ongelmaa kutsutaan patriarkaatin paradoksiksi, mutta sille on järkevä selitys. Selitys on se, että kun ympäristön merkitys pienenee eli ihmiset saavat enemmän vapauksia, silloin heidän välisensä geneettiset erot korostuvat.
Ajatus siitä, että vapauden lisääntyessä geenien merkitys korostuu, saa tukea myös muusta tutkimuksesta.
Luonnontilassa ihmisten välinen geneettinen vaihtelu olisi suurimmillaan
Robert Plomin on käyttäytymisgeneetikko, joka on omistanut käytännöllisesti katsoen koko uransa kaksostutkimukselle. Vähän aikaa sitten hän julkaisi kirjan "Blueprint", jossa käy läpi kaksostutkimuksesta kerääntynyttä näyttöä 30 vuoden ajalta.
Kaksostutkimuksen ajatuksena on yrittää selvittää sitä, että kun ihmiset eroavat toisistaan, niin mikä osuus eroista selittyy geeneillä, mikä ympäristöllä.
Jos esimerkiksi Pekka on parempi koulussa kuin samalla luokalla oleva Juuso, niin Plomin haluaisi tietää, miksi niin on: mikä osuus Pekan paremmuudesta selittyy hänen geeneillään ja mikä osuus esimerkiksi kotikasvatuksella.
Geenien selittävää osuutta kutsutaan heritabiliteetiksi. Mitä korkeampi heritabiliteetti on, sitä enemmän geenit selittävät. Esimerkiksi silmien värin heritabiliteetti on 95%.
Plomin muun muassa osoittaa, että silloin kun ympäristössä on runsaasti ravintoa tarjolla, kasvaa painon heritabiliteetti. Toisin sanoen ihminen tuppaa aikuisena painamaan saman verran kuin biologiset vanhempansa, jos vain ruokaa on tarjolla riittävästi.
Tämä on ymmärrettävää. Jos ravinnonsaantia joko kontrolloidaan tai sitä ei ole, eivät geneettiset erot pääse samalla tavalla esiin ja heritabiliteetti on pienempi.
Geenitutkija Antti Latvala havaitsi saman ilmiön suomalaisten alkoholinkäytössä. Sotien jälkeen syntyneillä ihmisillä alkoholinkulutuksen heritabiliteetti on korkeampi kuin ennen sotia syntyneillä.
Tämä selittyy jälleen sillä, että kun yhteiskunta on muuttunut alkoholin suhteen sallivammaksi, mahdollistaa se yksilöiden välisen geneettisen vaihtelun esiin tulemisen. Jos geenisi haluavat juoda viinaa, se onnistuu silloin kun viinaa on saatavilla.
Tästä seuraa, että luomalla sosiaalisia normeja tai lakeja ihmisten välisiä geneettisiä eroja voidaan vähentää.
Englantilainen filosofi Thomas Hobbes lanseerasi 1600-luvulla käsitteen "luonnontila". Luonnontilassa valtiota ei ole lainkaan ja vallitsee ”kaikkien sota kaikkia vastaan”.
Se ei tietenkään toteudu missään, mutta luonnontilassa ihmisten välinen geneettinen vaihtelu olisi suurimmillaan. Kun valtiota eikä mitään sääntöjä ole, ei mikään rajoita yksilöiden välisen geneettisen vaihtelun toteutumista. Vahvimmat voittavat aina.
Täydellinen vapaus ilman sääntöjä olisi järjetön tila
Urheilu imitoi jossain määrin luonnontilaa. Siinä luodaan ikään kuin rajattu alue kilpailulle, jossa ihmisten väliset, juuri sen lajin kannalta merkitykselliset geneettiset erot päästetään maksimiinsa. Tai siltä se äkkiseltään vaikuttaa, mutta niin ei todellisuudessa ole - edes urheilussa.
Useimmat urheilulajit on jaettu miesten ja naisten sarjoihin, joten yksilöiden väliselle vaihtelulle on asetettu rajoja. Samoin on esimerkiksi painoluokkia ja muita tasoitusjärjestelmiä. Niiden avulla kilpailusta tulee ”reilumpaa”, mutta samalla se tarkoittaa geneettisen vaihtelun tasaamista.
Täydellinen vapaus ilman mitään sääntöjä olisi järjetön, julma ja anarkistinen tila. Mutta yhtä julma olisi sen vastakohta eli täydellinen sääntöjen ja rajoitusten sanelema pakkovalta. Kukaan ei halua kumpaakaan.
Tämä on syy sille, miksi geeneistä puhuminen leimauttaa aina myös poliittiset tunteet liekkeihin.
Nimittäin viime kädessä valtion ja politiikan tehtävä on löytää oikea määrä ihmisten välisen geneettisen vaihtelun sallimista. Ja koska valtio olemme me, se on meidän tehtävämme.