Insestiä, huorittelua ja pakonomaista kontrollointia – kolme naista paljastaa MTV:lle, miksi he erosivat uskonnollisista yhteisöistä: ”Nyt voin vihdoin hengittää”

MTV Uutiset haastatteli kolmea naista, jotka kokivat uskonnon asettamat raamit niin ahtaaksi, että he päättivät erota. 

Marja* oli työntänyt teini-ikäisenä kokemansa vääryyden taka-alalle. Häivyttänyt kymmenen vuotta sitten iholleen piirtyneet vääränlaiset kosketukset pois mielestä.

Kesken juoksulenkin nuo muistot palasivat kuitenkin mieleen. Tuolloin parikymppinen Marja löysi ensimmäisen kerran sanat kokemalleen.

– Tuolloin vasta tajusin, että se mitä koin, oli insestiä ja se on rikos.

Marja kasvoi isossa perheessä, jossa noudatettiin tiukasti vanhoillislestadiolaisia sääntöjä. Ei televisiota, ei meikkaamista, ei musiikkia, ei tanssitunteja koulussa.

Teini-ikäisenä Marja huomasi, että hän ei sovi vanhoillislestadiolaiseen muottiin. Samoihin aikoihin hän kertoo joutuneensa lähipiirinsä kuuluvien henkilöiden hyväksikäyttämäksi.

Liikaa rajoituksia. Liikaa nuoren naisen yksityisyyden rikkirepimistä. Vanhoillislestadiolaisuus ei tuntunut enää omalta.

17-vuotiaana Marja muutti kokonaan pois kotoa.

”Olisi pitänyt näyttää lapsille, että tämä on rikos”

Kymmenisen vuotta myöhemmin lapsuudenkodin pöydän ääressä istuu Marja, hänen siskonsa, äiti ja siskoksia ahdistellut perheenjäsen, yksi heistä.

Marja on pettynyt siihen, kuinka asia käsitellään. Kymmenen minuuttia ja asia on jo lakaistu maton alle. 

– Mielestäni äidin olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus, vaikka onkin lähisukulaisesta kyse. Olisi pitänyt näyttää lapsille, että tämä on väärin ja rikos.

Poliisiin ei kuitenkaan koskaan otettu yhteyttä. Ainoat merkinnät tapahtuneesta on Marjan muistissa. Hän on käsitellyt kokemaansa aikuisiällä ja on pystynyt antamaan tekijöille anteeksi.

"Harvinainen ilmiö suuressa kuvassa"

Yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig on tutkinut vanhoillislestadiolaisuuteen sijoittuvia lapsuudessa koettuja väkivaltakokemuksia. Hänet tunnetaan erityisesti työstään, jonka kautta tuli esiin vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuneita lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia.

Hurtigin mukaan lapsiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö on kuitenkin harvinainen ilmiö, kun ajattelee liikkeen suurta kuvaa.

– Niin tässä kuin monissa muissakin ympäristöissä kokonaiskuvaa saattaa hiukan vääristää se, että esiin tulee yhtä aikaa pitkältä aikaväliltä runsaasti tapauksia. Toisaalta niitä kuitenkin on liikkeessä ollut, ei vain tietyillä alueilla, vaan ympäri maata.

Erilaisia tapauksia on yhdistänyt vaikeus kohdata tapahtunutta sekä sen uhreja ja tekijöitä. 

– Uhrin hoitaminen ja tekijän vastuunkanto ovat ohittuneet anteeksiantoon keskittyvällä sopimisella. Samalla yhteisöön oli päässyt kehittymään yleistä oikeudentajua vinouttavia ja lakia rikkovia salaisuusrakenteita. 

Hurtigin mukaan liikkeen jäsenten piirissä väkivaltakokemuksia tuodaankin esiin varsin vaihtelevasti. 

– Osa saattaa päättää kertoa pian kokemuksen jälkeen, mutta ehkä pitkät viiveet ovat tavallisempia. Uskoisin, että iso osa liikkeeseen sijoittuvista hyväksikäyttökokemuksista tuli esiin, kun aihe oli esillä julkisesti muutamia vuosia sitten. Eivät toki tietenkään kaikki.

"Pahinta on puhumattomuuden kulttuuri"

Marjan mukaan pahempaa kuin perheenjäsenten taholta tapahtunut hyväksikäyttö on se, kuinka asia käsiteltiin tai oikeammin, kuinka sitä ei käsitelty.

Marja kertookin yhteisön suurimman synnin olevan se, että asioita piilotellaan mieluummin kuin asetetaan yhteisön jäsenet vastuuseen. Kuva täydellisestä perheestä ja eheästä uskonnollisesta yhteisöstä on säilytettävä viimeiseen asti.

– Se, kuinka äiti toimi ja kielsi koko asian, oli kamalinta. Ja se, kuinka uskonto rajoittaa kaikkea.

Marja näkee edelleen äitiään sekä sisaruksiaan. He kokoontuvat yhteisen pöydän ääreen esimerkiksi juhlapyhinä. Sama puhumattomuuden kulttuuri leimaa edelleen tapaamisia.

– Se tapaaminen on ennemmin joku muodollisuus. Siitä jää aina kamalan ahdistunut ja tyhjä olo.

Tiet uskonnon kanssa erosivat

– Mulla on ollut jo pienestä ajatus, että tämä ei ole mun homma, Paula* kertaa ajatuksiaan vanhoillislestadiolaisuudesta.

Ero yhteisöstä oli kypsynyt parikymppisen Paulan mielessä pitkään. Ensimmäisen kerran hän avautui asiasta jo lapsena parhaalle ystävälleen. Suurin syy uskonnosta poispyristelyyn oli se, että Paula ei halunnut lapsia.

Paula löysi miehen vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä. Hänellä oli yksi ehto tulevalle sulhaselle: naimisiin mennään ainoastaan, jos mies suostuu ehkäisyyn. Vanhoillislestadiolaisen perinteen mukaan ehkäisyä ei tulisi käyttää.

– Jos lapsia ei ala kuulua 9 kuukauden päästä avioliitosta niin siitä aletaan puhumaan ja ihmettelemään, Paula avautuu yhteisön paineesta.

Mies suostui ehkäisyyn. Pari ei kuitenkaan juuri tiennyt erilaisista ehkäisymenetelmistä, sillä ehkäisyyn liittyviä asioita ei käsitelty heidän perheissään. Olihan se kiellettyä. 

Pari päätyi käyttämään keskeytettyä yhdyntää. Alle vuosi avioliiton solmimisen jälkeen Paula oli raskaana.

Edes äitiys ei saanut Paulaa sopimaan vanhoillislestadiolaiseen muottiin. Hän kuunteli salaa kiellettyä musiikkia ja käytti meikkiä, mutta ainoastaan silloin, kun oli varma, että lähistöllä ei ollut uskonsisaruksia.

Vanhempana Paula on tajunnut, kuinka puutteellista seksuaalikasvatus oli koko heidän vanhoillislestadiolaisessa yhteisössään. Lisäksi hän kokee haitallisena sen, että seksuaalisuudesta ei puhuta avoimesti. 

– Seksuaalisuus on lestadiolaisten keskuudessa yhtä kuin lasten saaminen. Muut seksuaalisuuteen liittyvät tarpeet on häpeällisiä ja piiloteltavia.

Vuodet vierivät ja kaksoiselämä tuntui yhä tukalammalta. Lopulta Paula ei enää jaksanut alituista salailua ja teki omien sanojensa mukaan vanhoillislestadiolaisen kaksi suurinta syntiä: jätti uskonnon ja otti avioeron.

”Minä olin huora”

Sukulaiset pystyivät vielä jotenkin hyväksymään yhteisöstä eroamisen, mutta avioero oli liikaa. Paulasta tuli syrjitty.

Paula kertoo kokeneensa sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa lähisukulaisiltaan avioeron jälkeen. Erään kerran lähipiiriin kuuluva henkilö kävi Paulan päälle hänen vieraillessaan ex-miehensä luona.

– Avioero ei todellakaan ollut hyväksyttyä. Minä olin huora ja psyykkisesti sairas.

Nykyään Paula näkee sukulaisiaan, mutta ainoastaan harvoin.

– En voi hyväksyä sitä, että he eivät näe toiminnassaan mitään väärää.

Vanhoillislestadiolaisuudessa Paulaa häiritsee eniten se, kuinka arvottomina naisia pidetään. Hän kokee, että naisilla ei ole minkäänlaista oikeutta päättää omasta kehostaan.

– Heidän pitää tehdä lapsia, vaikka siihen ei olisi terveyttä. Ei saa värjätä hiuksia, ei käyttää kynsilakkaa, ei mitään. Se on se suurin syy, miksi siitä lähdin.

Voiko naisen asemaa muuttaa?

Vanhoillislestadiolaisuudessa naiset eivät saarnaa, toimi pappeina tai pääse johtotehtäviin. He voivat kuitenkin opettaa rippikouluissa ja toimia paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntien jäseninä.

Hurtigin mukaan monet naiset kokevat voivansa toimia varsin monipuolisesti ja kiinnostustaan ja lahjojaan vastaavalla tavalla liikkeessä.

– Osa nauttii aidosti äitiydestä ja suuresta perheestä, eivätkä vaihtaisi sitä liikkeen ulkopuoliseen elämään.

Toisaalta moni yhteisön jäsen saatta pitää Paulan tavoin vanhoillislestadiolaista muottia liian ahtaana. 

– Osa naisista saattaa kokea, että liikkeen äitiyteen painottuvat, ahkeruutta ja käytännöllistä osaamista kuvaavat ihanteet ovat vaikeita täyttää.

Ei pahaa sanaa uskonnosta

Kirsi* löysi rakkauden toisesta Jehovan todistajasta jo nuorella iällä. Perheen arki liukui perinteisen kaavan mukaan. Ensin mentiin naimisiin, sitten muutettiin yhteen ja hankittiin lapsia.

Avioliiton edetessä Kirsi huomasi, että hänen suhteensa uskontoon oli erilainen kuin miehensä. Hän ei ollut syntynyt Jehovan todistajaksi, vaan oli liittynyt yhteisöön ala-asteikäisenä. Kirsin mies sen sijaan noudatti tiukemmin uskonnon määrittelemiä raameja.

Mies päätti perheen arjen tahdin. Perhe kävi ovilla saarnaamassa, raportoi ovikäynneistä sekä osallistui kahdesti viikossa kokouksiin.

– Kentällä oleminen tuntui omituiselta. En tehnyt sitä itselleni, vaan sen takia, että saisin raportin tehtyä. Siitä huomasin, että teen tätä ainoastaan toisille.

Avioelämän aikana Kirsi alkoi voimaan huonosti ja hakeutui terapiaan. Aluksi hän ei kertonut kuuluvansa Jehovan todistajiin. Vasta kahden vuoden jälkeen hän avautui terapeutilleen.

– En voinut sanoa sitä aiemmin, sillä uskonnosta ei saanut sano mitään pahaa.

Kun Kirsi kertoi terapiassa uskonnollisesta taustastaan, hänen asiansa alkoivat mennä parempaan suuntaan. Hän ymmärsi, että syy ahdistukseen johtui uskonnosta, johon koki, että ei enää kuulunut. Mieliala koheni, mutta avioliitto alkoi rakoilla.

Pakkasi tavarat ja lähti salaa

Kirsin silmät avautuivat myös hänen avioliittonsa nurjalle puolelle. Mies dominoi vahtimalla ja hallinnoimalla töissä käyvän Kirsin rahoja. Kirsi sai usein haukkuja ja kuuli, kuinka lihava tai ruma on.

– Hän sanoi, että minun on turha yrittää mitään. Hän kyllä saa minut kiinni kaikesta, sillä vahtii minua koko ajan.

Yhtenä iltana Kirsi pakkasi tavaransa ja lähti. Lapset oli jätettävä isälle muuten pako ei olisi onnistunut.

– Hän sai kuitenkin maaniteltua minut takaisin lasten avulla, mutta ei se meidän suhde toiminut. Lähdin uudestaan.

Perheen lapset jäivät isälle.

– Ei mulle annettu vaihtoehtoja. Sanottiin, että jos lähdet niin lapset jäävät.

Pian Kirsin piti muuttaa kauemmas, sillä hän kuuli, että seurakuntalaiset seuraavat hänen liikkeitään.

– He seurasivat, onko minulla ikkunassa valot ja kenen kanssa liikun kaupungilla.

"Irtaannu vähitellen"

Uskontojen uhrien tuki auttaa uskonnollisissa yhteisöissä vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja heidän läheisiään.

Toiminnanjohtaja Joni Valkilan mukaan henkilön maailmankuva, identiteetti ja sosiaaliset ympyrät joutuvat uudelleen arvioitaviksi, kun henkilö jättää uskonnollisen yhteisönsä. Monilla tämä johtaa suureen kriisiin.

– Pahimmillaan ihminen joutuu tyhjän päälle ilman perhettä, sukulaisia, ystäviä, koulutusta, työtä, identiteettiä tai maailmankuvaa. Toisin sanoen ilman mitään paikkaa maailmassa. 

Valkilan mukaan irtautuminen kannattaakin tehdä vähitellen.

– Kovin äkisti tehtynä kriisi voi olla aika syvä ja koetella jaksamista ja terveyttä. Se voi johtaa esimerkiksi vuosien tai vuosikymmenten mittaisiin terveys- ja sopeutumisongelmiin.  

”Haluan vain kertoa, että olen olemassa”

Kirsi yritti järjestää tapaamista nuoremman lapsensa kanssa. Tapaamiseen oli aikaa enää päivä, kun Jehovan todistajien kokouksen jälkeen lapsi viestitti, että tapaaminen ei onnistuisikaan.

– Viestistä ilmeni, että kokouksessa oli ollut puhetta siitä, että hänen ei tulisi olla missään tekemisessä eronneiden tai erotettujen yhteisön jäsenten kanssa.

Ei edes oman äitinsä. 

Viimeksi Kirsi näki lapsensa kaksi vuotta sitten. Hän toivoo, että vielä jonain päivänä hän voisi viettää aikaa lastensa kanssa.

– Yritän pitää yhteyttä viesteillä, vaikka vastausta ei tulisikaan. Haluan vain kertoa, että olen olemassa täällä.

Vaikka Kirsi on joutunut menettämään lapsensa erotessaan uskonnosta, hän ei kadu lähtöä. Hän muistaa edelleen sen turvallisuuden tunteen, mikä hänet valtasi, kun hän astui ensimmäisen kerran omaan kotiinsa.

– Saan pitää tavarat missä haluan. Päästää kotiini ketä haluan. Nyt voin vihdoin hengittää vapaasti.  

*Haastateltavien nimet on muutettu henkilöllisyyden suojaamiseksi. 

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja