Tämän vuoden huhtikuussa tuli kuluneeksi tasan 30 vuotta siitä, kun inkerinsuomalaisten paluumuutto käynnistettiin Suomeen. Vuonna 1988 käynnistynyt paluumuuton valmistelu ei kuitenkaan sujunut ongelmitta.
Inkerinsuomalaiset ovat Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaalle siirtyneiden savolaisten ja karjalaisten jälkeläisiä. Heidän alkuperäinen asuinalueensa sijaitsee nykyään Pietaria ympäröivällä Leningradin alueella Luoteis-Venäjällä.
Presidentti Mauno Koivistolle inkerinsuomalaisten paluumuutto oli henkilökohtaisesti tärkeä asia. Hän aloitti paluumuuton valmistelun vuonna 1988, mutta asiasta tiesivät vain harvat.
Suomen valtiovalta on vaiennut aiheesta pitkään
Turun yliopiston Poliittisen historian laitokselta valtiotieteiden maisteriksi valmistunut Ahti Kaisalmi teki vuonna 2019 palkitun gradun inkeriläisten paluumuuton käynnistymisen motiiveista ja toteutuksesta ulkoasiainministeriössä vuosina 1990–1991.
Kaisalmi kertoo MTV Uutisten haastattelussa, että inkeriläisten paluumuutosta ei tehty juuri mitään etukäteisselvityksiä. Yllätyksenä hänelle tuli myös se, miten pitkään Suomen valtiovalta vaikeni aiheesta.
– Työryhmä, jonka oli tarkoitus johtaa paluumuuton toteutusta, perustettiin vasta kaksi päivää ennen varsinaisen paluumuuton alkamista. Ryhmän johtajaa Matti Pukkiota ei informoitu etukäteen, vaan virkamiehet asetettiin tilanteeseen peruuttamattomasti. Asiasta ei informoitu myöskään Inkeri-liittoa, joka olisi voinut koordinoida ja tiedottaa tilanteesta Neuvostoliitossa, Kaisalmi selventää.
Asiasta julkaistiin ensimmäinen selonteko vasta kolme kuukautta paluumuuton jälkeen. Kukaan ei Kaisalmen mukaan tuolloin tiennyt, miten paluumuuttoon oikeutettu inkeriläinen edes määritellään.
"Suomen ja Mauno Koiviston käsitys näkemys tilanteesta oli virheellinen"
Paluumuuton alkaessa vuonna 1990 suomalaiset olivat Kaisalmen mukaan kiinnostuneita inkeriläisistä ja ottivat heidät hyvin vastaan. Tuolloin Suomeen ei myöskään juuri vastaanotettu pakolaisia.
Laman seurauksena tilanne kuitenkin kääntyi päinvastaiseksi, sillä sekä osa päättäjistä että yksittäiset kansalaiset alkoivat kritisoida paluumuuttajia.
– Myöhäisemmät ministerien lausunnot paljastavat, että Suomen ja presidentti Koiviston näkemys inkeriläisten tilanteesta oli virheellinen. Ajateltiin, että paluumuuttajia olisi joitain satoja ja heistä suurin osa puhuisi hyvää suomea. Paluumuuton ajateltiin myös jäävän niin pieneksi, että mitään ylimääräistä byrokratiaa ei edes tarvitsisi, Kaisalmi sanoo.
– Valtiovalta ei juuri ole kommentoinut inkeriläisten tilannetta muutoin kuin lakimuutoksin.
"Laillisuutta tulee kyseenalaistaa"
Koiviston näkemys inkerinsuomalaisista oli Kaisalmen mukaan melko romantisoitunut.
– Koiviston mukaan Suomeen oli tulossa suomen kieltä puhuvia ja kulttuuriltaan suomalaisia ihmisiä. Moni tulija oli kuitenkin venäläistynyt ja vain harva puhui Suomea.
Kaisalmen mukaan todelliset syyt presidentin toiminnalle ovat yhdistelmä Neuvostoliiton painostusta, kansallisromanttista nationalismia sekä työvoimapoliittista toimintaa.
– Asiaa yritettiin selvitellä ulkoasiainhallinnossa vuonna 1999, mutta ulkoministeri Pertti Paasio ei osannut sanoa, tarkoittiko presidentti hallinnollista ohjetta vai ei. Muut asianomaiset eivät sanojensa mukaan muistaneet tapahtumia. Koivisto puolestaan kieltäytyi osallistumasta kuulemisiin.
Inkerinsuomalaisten paluumuutto käynnistyi Kaisalmen mukaan suurimmilta osin Koiviston henkilökohtaisen päätöksen takia.
– Menettelyn laillisuutta tulee mielestäni kyseenalaistaa. On kuitenkin otettava huomioon, että presidentillä oli tuohon aikaan paljon laajemmat valtaoikeudet kuin nykyään, Kaisalmi sanoo.