Brittikuljettaja Johnny Herbertista ei koskaan tullut formula ykkösten maailmanmestaria, mutta on suoranainen ihme, että hänestä tuli ylipäänsä F1-kuljettaja. Kolme kisavoittoa napannut Herbert loukkaantui vakavasti jo ennen ajopaikkansa varmistumista.
Jutun videolla tapahtumia vuoden 1989 San Marinon GP:stä Imolasta, jossa Gerhard Berger joutui vakavaan turmaan auton sytyttyä palamaan. Herbertin onnettomuudesta löytyy videoita YouTubesta.
Herbertia pidettiin vuoden 1987 Britannian F3-mestaruutensa jälkeen yhtenä rata-autoilun suurimmista tulevaisuuden lupauksista, mutta seuraavana vuonna tapahtunut onnettomuus muutti hänen elämänsä lopullisesti.
Herbert kolaroi vuoden 1988 Brands Hatchin kisan uusintastartissa vaaratilanteita toistuvasti aiheuttaneen Gregor Foitekin kanssa, ja hänen autonsa sinkosi hurjalla nopeudella betoniseinään 90 asteen kulmassa. Auton keula hajosi niin totaalisesti, että Herbertin jalkojen amputoimista harkittiin jo vakavasti.
54-vuotias brittikuski kertoo kärsivänsä yhä onnettomuuden aiheuttamista kivuista eikä pysty esimerkiksi seisomaan varpaillaan jalkojen jäykkyyden takia. Hän kertoo rajusta toipumisprosessistaan F1.comin podcast-sarjassa Beyond the Grid.
– Muistan sen kaiken energian ja kuinka pääni liikkui eteenpäin. Pyörin ympäri, ja silmät avattuani ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli se, että pystyin näkemään puut ohjaamoni läpi, Herbert kuvailee tilannetta.
– Luulin menettäneeni jalkani polvista alaspäin, koska näin ne vain siihen asti.
Jalat murskana, mutta kipua ei tuntunut
Herbertille alkoi onnettomuuden vakavuus selvitä sivullisten reaktioiden kautta.
– Minulla ei ollut mitään käsitystä, missä mentiin, kunnes virkailija tuli paikalle. Muistan, kuinka hän työnsi päänsä ohjaamoon ja kysyi, olenko kunnossa. Sitten hän meni auton etuosaan ja alkoi melkein yökkäillä kuvutoksesta, Herbert sanoo.
Kuski heräsi lopulta sairaalasta yli kuusi tuntia myöhemmin. Jalat olivat yläasennossa tiukassa paketissa, jossa näkyi verta. Vasta tuossa kohtaa hän tiesi, että sääret ja jalkaterät olivat yhä mukana matkassa.
Uskomatonta kyllä, Herbert ei kokenut vakavista vammoistaan huolimatta lainkaan kipua onnettomuustilanteessa.
– En minkäänlaista. Keho on uskomaton ja voimakas asia. Normaali kipu tuli pari päivää myöhemmin, mutta siihen asti mikään en antanut viitteitä siitä, että olen menettänyt paljon verta ja jalkani ovat pahoin vaurioituneet.
Myöhemmin hän kuuli vasemman jalkateränsä roikkuneen lähinnä ihon varassa. Myös toinen jalka osoitti aivan vikasuuntaan.
F1-sopimus tuli sairasvuoteella
Sairaalajakso oli Herbertille vaikea, sillä hän oli hetkeä aiemmin ollut jo käytännössä astumassa formula ykkösiin. Hänen oli määrä keskustella Frank Williamsin kanssa tulevaisuudestaan juuri Brands Hatchin kohtalokkaan kisan jälkeen, ja myös Ferrari oli osoittanut kiinnostusta.
Benettonin kanssa Herbert oli jo sopimuksessa, jonka optiopykälän käyttäminen nostaisi hänet kuninkuusluokkaan. Kuski oli itse päättänyt palata kilparadoille, vaikka lääkärit puhuivat lähinnä kävelykyvyn palautumisesta.
Kaikeksi ihmetykseksi Benettonin silloinen tallipomo Peter Collins ilmoitti vain kuusi viikkoa onnettomuuden jälkeen lunastavansa option ja antavansa Herbertille mahdollisuuden F1-debyyttiin. Tässä vaiheessa hän oli vasta pystynyt hiukan liikauttamaan jalkaansa.
– Kukaan muu ei olisi koskenutkaan minuun. Olin rikkoutunut hyödyke, Herbert muistelee vahvan tukijansa jaloa elettä.
Briatore vastusti palkkaamista
Lopulta Herbert saapui F1-varikolle kauden 1989 avauskisaan Rio de Janeiroon vain puoli vuotta onnettomuutensa jälkeen. Hän oli ehtinyt testata autoa, mutta oli edelleen pahasti toipilas vakavista vammoistaan. Benettonilla pidettiin kuitenkin huoli, ettei tallin kuljettaja esiintyisi julkisesti kainalosauvojen kanssa.
– Se johtui Flavio Briatoresta. Hän oli juuri tullut Benettonille, ja sain soiton ehkä viikkoa ennen kisaan lähtöä hänen sihteeriltään. Minulle kerrottiin, etten saisi käyttää keppejä, koska se näyttäisi pahalta, että F1-kuski kuljeskelee varikolla kainalosauvoilla, Herbert kertoo.
Hän kuuli kautta rantain mekaanikkojen lyöneen vetoa keskenään, ettei Herbert pääsisi kisassa edes maaliin asti. Kuski oli joutunut onnistuneen testin jälkeen vakuuttelemaan Briatorea ajokunnostaan, ja Emanuele Pirro oli koko ajan valmiudessa korvaamaan hänet.
Herbert kertoo kuvaavasti, missä kunnossa hän oli uransa ensimmäisessä F1-kisassa.
– Rion radalla oli viitosmutkassa neulansilmä, josta lähdettiin takasuoralle. Silloin radoissa oli töyssyjä, ja siinä kohtaa oli monttu, johon osui joka kerta väkisinkin.
– Vasen jalkani oli niin turvoksissa, että se oli melonin kokoinen, ja se osui siinä joka kerta ohjaamoon. Huusin joka kierroksella kivusta.
Tallijohto ei jäänyt onnittelemaan
Kaikkien yllätykseksi hän kuitenkin taisteli ensimmäisessä F1-kisassaan neljänneksi jahdattuaan ahnaasti Marchin Mauricio Gugelminia ja McLarenin Alain Prostia edeltään. Sankariteon jälkeen Benettonin tiloissa oli kuitenkin tyhjää.
– Luciano Benetton ei ollut siellä, Flavio ei ollut siellä eikä (silloinen ykköskuski) Alessandro Nannini. He olivat kaikki lähteneet ennen kuin pääsin takaisin edustustiloihin. Vain Peter (Collins) ja oma tiimini oli siellä, Herbert muistelee.
Muun tiimin tarkoituksena ei ollut palkata brittiä tiimiin, ja nyt varasuunnitelma oli mennyt mönkään. Nannini jäi Rion kisassa Herbertin taakse kuudenneksi, mutta otti paikkansa tallissa takaisin kauden edetessä.
Herbert ajoi vuonna 1989 Benettonilla vain kesän Kanadan kisaan asti siirtyen sen jälkeen loppukaudesta Tyrrellille. Hän nousi lopulta Lotuksen varakuskin paikalta takaisin kisavastuuseen vuoden 1991 aikana. Benetton kutsui uudelleen kauden 1994 viimeisissä kisoissa.
Briatore vei voittolippiksen
Ensimmäisen voittonsa Herbert ajoi ikimuistoisesti kotiradallaan Silverstonessa vuonna 1995. Jatkoa seurasi Ferrarin maaperällä Monzassa samana vuonna.
Välit Briatoren kanssa eivät kuitenkaan koskaan muuttuneet luottamuksellisiksi. Nykyisin tv-asiantuntijana toimiva Herbert muistaa avausvoitostaan yhden hetken, joka tiivistää kaksinaamaisena pidetyn italialaispomon luonteen.
– Muistan, kuinka Flavio ja Michael Schumacher tulivat onnittelemaan minua. Yksi asia, jota kadun, on suostuminen siihen, kun hän pyysi minulta (kisavoittajan) lippistä palkintojuhlien jälkeen. Mukavana Johnnyna annoin sen, Herbert harmittelee.
– Hän halusi sen kisavoiton kunniaksi johonkin Flavio-museoonsa. En ikinä tajunnut pyytää sitä takaisin.
Jalan vammat alkoivat todella haitata vasta 90-luvun lopulla, kun urarenkaat tekivät tulonsa sarjaan. Mekaaninen pito väheni merkittävästi, mikä vaati kuljettajilta enemmän polkimien hallintaa. Siitä huolimatta Herbert voitti vielä urallaan yhden kisan Stewartin ratissa Nürburgringillä 1999.