Röyhkeän ja säälimättömän runokokoelman kirjoittanut Heli Slunga ei halua selitellä runojaan, mutta myöntää, että niiden taustalla oleva ääni kumpuaa monista eri suista. Pohjoisesta kotoisin olevan runoilijan juuret tuntuvat puskevan salakavalasti esiin onkaloista ja peltojen kätköistä hänen runoteoksissaan – mutta onko todella näin?
Kirjailija, runoilija ja esiintyvä taiteilija Heli Slungan (s. 1982) uusin runokokoelma saattaa heikoimpia hirvittää. Orjan kirja -teoksessa ei sanoja taikka kielikuvia säästellä, vaan koko naisena olemisen kauneus ja kauheus käydään litisten, läiskyen ja ruoskien – mutta myös rakastaen – läpi.
– Orjan kirjassa esiintyy polyfoninen, soraääninen kuoro enimmäkseen naisia, jotka kaikki rimpuilevat omissa verkoissaan. Se ei ole siis yhden naisen ääntä. Herätin päiväunilta muun muassa hävyttömän, avoimen narsistisen nartun, joka kuvittelee kaiken maailmassa kuuluvan hänelle, palvelualan ammattilaisen ja kylmän äidin, Slunga kuvailee.
Lapin Tervolasta kotoisin olevan Slungan runoja on kehuttu ja kauhisteltu: jo teoksen takakansi varoittaa, että luvassa on röyhkeää ja säälimätöntä tekstiä.
– Kirjoittamisessani pyrin ytimeen, ilman lyriikan sokerikuorrutusta. Kirjoitan säästämättä itseäni, ja rikon myös omia illuusioitani. Runous on minulle väline katsoa maailmaa mahdollisimman paljaasti. En erityisemmin pidä ajatuksesta, että läheiset lukevat kirjojani, mutta en anna sen häiritä. Taiteessa ei voi tehdä kompromisseja, tai siitä tulee täydellisen yhdentekevää.
Miten ja miksi Heli Slungan runot oikein syntyvät? Entä kuinka paljon sääskistä ja Pohjois-Pohjanmaan pimeydestä kirjoittavan pohjoisen tyttären juuret näkyvät hänen runoissaan – vai näkyvätkö ne olenkaan?
