Harvinaiset kuvat häviävästä paimentolaiskansasta – enää 40 perhettä jäljellä

– He (nuoret) haluavat tulla pois metsistä ja ja asua talvisin lämpimissä taloissa, ehkä ostaa auton ja ajaa, sanoo antropologi Hamid Sardar-Afkhami uutiskanava CNN:lle. Hän asui vuosia dukhien parissa tutkien ja tallentaen heidän elämänmuotoaan.

Sardar-Afkhamin mukaan näitä turkkilaisiin kansoihin kuuluvia dukhia tai tsaataneita ("ne joilla on poroja") on enää muutama kymmentä perhettä eli noin 250 ihmistä, kun aiemmin perheitä oli parisensataa.

Poroja heillä on noin tuhat, joita uhkaavat niin salametsästäjät kuin kutistunut geenipooli.

"Todellakin kuoleva kansa"

– He ovat todellakin kuoleva kansa, Harvardissa koulutettu Sardar-Afkhami sanoo.

Kaikki eivät kuitenkaan halua luopua ikivanhasta poropaimentolaisuudesta. Tälle elämänmuodolle valtioiden väliset rajat ovat perinteisesti olleet vain kartalla, ei maastossa.

Taigan dukhilla elämän rytmittää porojen liikkuminen laitumelta laitumelle puolentoista, kolmen kuukauden välein. Perheet kantavat mukanaan kotiaan, kotamaista ortzia. Ravintoa tuovat porojen lisäksi metsästys ja muu luonnonantimien keräily.

Dukhat eivät syö porojaan, mutta juovat niiden maitoa. Spirituaalisesti he harjoittavat tengrismin luonnonuskontoa.

Kaukana nykyajasta

Dukhien kotikontu on kaukana nykyajasta. Matka sinne Murunin kaupungista vie ensin kaksi päivää autolla pitkin kuhmuraisia tientapaisia. Sen jälkeen matkaa on vielä taitettava hevos- tai porokyydillä.

– Taiga on elämämme. Emme osaa elää muuten kuin sen kanssa. Olemme aina pitäneet huolen luonnosta, sen esi-isät meille opettivat, sanoo dukhiin kuuluva Ganbat Guardian-lehdelle.

Esi-isien opetukset poronhoitoineen olivat kovilla jo ennen tätä vuosituhatta. Dukhat saivat kärsiä kommunismista Neuvostoliiton ja punaisen aatteen Mongolian puristuksissa. 

He pakenivat Tannu-Tuvasta Mongoliaan, kun Neuvostoliitto liitti alueen itseensä 1944. Mongoliassa dukhia muun muassa pakkosiirrettiin Hövsgöljärvelle, ja heidät tunnustettiin Mongolian kansalaisiksi vasta 1956.

Nyt dukhien perinteitä uhkaavat lämmitysjärjestelmien, autojen ja mobiililaitteiden lisäksi herkkää ja karua luontoa tuhoava kultakaivostoiminta ja lainsäädäntö.

Kohtalonvuosi 2011

Kommunistiajan selvinneiden dukhien kohtalo saattoi sinetöityä vuonna 2011.

– Tänne saapui ihmisiä, jotka sanoivat tutkineensa taigaa 10 vuotta. Emme olleet koskaan nähneet heitä. He selittivät meille, että tästä alueesta on tullut (Tengis Shishgedin) kansallispuisto ja että sitä varten on säädetty uudet lait, kertoo dukhametsästäjä Oltsen Guardianille.

Vieraat ihmiset totesivat, että dukhien metsästys kotiseudulla on kielletty, ja poroja saa laiduntaa kolmella rajatulla alueella. Jokainen perhe sai kertakorvauksena elämäntapansa romuttamisesta noin 150 euroa.

– Varmistaakseen ettemme metsästä, he kielsivät meitä pitämästä koiria mukanamme porojen vahteina. Täällä on susia. Ne tuhosivat laumamme. Meillä on vain porot, ja oikeutenamme on huolehtia niistä, Oltsen sanoo.

Kansallispuistossa ei saa myöskään kalastaa eikä hakata puita poltettavaksi lämmitykseen ja ruoanlaittoon.

Jättisakot salametsästyksestä

Siellä partioi vartijoita, jotka dukhien mukaan jahtaavat heitä. Joitakin dukhia on pidätetty metsästyksestä. Rangaistuksena voi olla viisi vuotta vankeutta, tai yli 8 500 euron sakot. Luontaistaloudessa elävälle se on suunnaton summa.

Dukhat uhkaavat jäädä sinänsä hyvää tarkoittavan toiminnan jalkoihin.

Mongolian viranomaisten mukaan kansallispuistolla he haluavat suojella haurasta luontoa, ja sanovat, että dukhat eivät ymmärrä toimenpiteitä.

Näihin ponnistuksiinsa he ovat saaneet tiedollista ja rahallista tukea Yhdysvalloista, muun muassa hankkimalla puistovartijoille moottoripyöriä valvontatöihin.

– He (vartijat) ajavat niillä ylös ja alas vuoria säikyttäen eläimiä. Ja he seuraavat meitä entistä aggressiivisemmin, Ganbat sanoo.

Luontorismi tuo rahaa ja kritiikkiä

Jotkut dukhat ovat yrittäneet siirtyä länsimaalaisia houkuttelevaan luontoturismiin. Dukhien kotiseutu on kuitenkin yhä monen päivän vaivalloisen taipaleen päässä. Niinpä jotkut heistä ovat liikkuneet poroineen Hövsgöljärven rannalle, minne ei myöskään mennä korkokengissä.

– Turismi tuo heille merkittävästi tuloja, sanoo antropologi Sardar-Afkhami.

Turismi ei ole kuitenkaan vailla kiistoja. Joidenkin matkanjärjestäjien mukaan Hövsgöljärven luonto on poroille vieras. Dukhien myös katsotaan käyttävän poroja hyväksi turismissaan.

– Emme koskaan hyväksikäyttäisi niitä. Takaan että ne eivät kärsi, sanoo dukha Enkhatuya CNN:lle. Hän myös uskoo optimistisesti, että dukhien perinteet säilyvät sanoen, että nuoret haluavat taas jatkaa vanhoja perinteitään ja puhua omaa kieltään.

"Halutaanko meistä mongoleja"

Vuonna 2014 taigan horisontissa pilkahti pieni valo. Ehkä liian pieni toivonkipinäksi, mutta jotain silti.

Mongoliassa hyväksyttiin laki, joka sallii paikallisten yhteisöjen hoitaa alueitaan ja säilyttää kulttuuriperintöään. Kokonaan toisen asia on, pannaanko lakia toimeen, vaikka se takaa kullekin dukhalle reilun 50 euron kuukausikorvauksen.

– Haluavatko he tehdä meistä arojen mongoleja, miettii turkkilaiskansa dukhiin kuuluva Oltsen.