Skitsofreniaa sairastava on muutakin kuin skitsofreenikko: "On tärkeää jatkaa työtä väärien käsitysten muuttamiseksi"

Hannu, 74, on akateemisesti koulutettu ja sanansa tarkasti asetteleva mies, joka sai skitsofreniadiagnoosin 46 vuotta sitten. Sairaudesta ja psykoosien ajoittain hämärtämästä ajatusmaailmasta huolimatta elämä on ollut hänen mielestään enimmäkseen kaunista ja hyvää.

Syksy 1968. 28-vuotias Hannu Pälviranta katselee äitinsä keittiön ikkunasta naapurin orapihlajapuuhun lenteleviä lintuja. Hän tuntee, että linnut tietävät ja ymmärtävät hänen ajatuksensa ja lentävät niiden mukaisesti. Jos hän ajattelee ”oikein”, ne lentävät puuhun, jos ”väärin”, ne lentävät puusta pois.

Aiemmin samana päivänä hän on kertonut äidilleen nähneensä kaupungilla Jumalan. Itse asiassa hän näki romaninaisen, jossa hänen mielestään oli jotakin jumalallista, ehkä jopa Jumala, mutta noilla sanoilla hän kertoi tapahtuneesta.

Hannua lähdetään kuljettamaan Tampereen Pitkäniemen psykiatriseen sairaalaan. Matkalla hänestä tuntuu, että koko maailma on valtavan nopean muutoksen kourissa ja että kaikki ihmiset muuttuvat Kristuksen kaltaisiksi olennoiksi.

Oletko tosissasi, Hannulta kysytään vastaanotossa. Hän ei vastaa.

Seuraavat kaksi ja puoli kuukautta Hannu on pakkohoidossa suljetulla osastolla psykoosin takia. Kotiin päästyään hän saa toistaiseksi voimassa olevan eläkepäätöksen.

Päätöksen perusteena on skitsofrenia.

”Katselin vähän sivusta”

Hannu ei muista, että sairaalassa olisi puhuttu skitsofreniasta mitään.

– Kun sain eläkepäätöksen, en ajatellut diagnoosista sen kummempaa. Olin vain mielissäni eläkkeen saamisesta. Vaikka oireeni olivat lieventyneet sairaalassa, en ollut mitenkään kunnossa. Olin vaipunut psykoosiin pikkuhiljaa, eikä terve puoleni kyennyt tunnistamaan ja tunnustamaan sairautta, Hannu muistelee nyt vuoden 1968 tapahtumia.

Hän sai vasta jälkeenpäin tietää, että oli saanut lähetteen Pitkäniemeen jo keväällä käytyään tuttavansa ehdotuksesta terapeutin vastaanotolla. Hän ei vain ollut koskaan havainnut kotiinsa saapunutta kirjettä.

Nyt Hannu tunnistaa ensimmäisiä merkkejä sairaudestaan jo paljon kauempaa.

– Leikki-ikäisenä minulla oli sellainen ominaisuus, että katselin vähän sivusta. Eristäytyminen voimistui keskikoulussa. Ilmeisesti skitsofreniaan sairastuvat saattavat pienestä pitäen olla vähän erillään porukasta. En kuitenkaan varhaisessa vaiheessa itse tiedostanut poikkeavuuttani.

Tietynlaisena sairauden oireena Hannu pitää myös sitä, miten valtavasti energiaa hänellä kului yliopistotutkinnon suorittamiseen sekä ravintokemistiksi valmistuttuaan työtehtävistä selviytymiseen. Hän ehti toimia ennen sairauden puhkeamista pari vuotta muun muassa opettajan sijaisena, myyntikemistinä ja koulutussihteerinä. Työsuhteista kaksi päättyi potkuihin, kun Hannu ei suoriutunut tehtävistään niin kuin niistä olisi kuulunut suoriutua.

– Skitsofrenia puhkesi juuri siinä vaiheessa, kun minun olisi pitänyt ottaa kokonaisvastuu elämästäni. Se on tälle sairaudelle tyypillistä.

”Uskoin niitä ajatuksia”

Hannun elämässä on ollut ensimmäisen psykoosin jälkeen vuorotellen sekä lyhyitä sairausjaksoja että pitkiä, ”ihan normaaleja” kausia. Kaiken kaikkiaan hän on saanut noin kymmenkunta psykoosia. Kukin niistä on kestänyt neljästä päivästä viikkoon ja vaatinut runsaan kuukauden sairaalahoidon.

– Joissakin myöhemmissä psykooseissa olen itse huomannut, että sairaus alkaa pahentua, mutta en kaikissa, Hannu kertoo.

Psykooseja määrittää yksi yhteinen piirre: Hannu on vaipunut niihin aina silloin, kun on jättänyt skitsofrenialääkkeet ottamatta.

– Olen joko tietyin perustein uskonut, että pärjään nyt ilman lääkkeitä, tai sitten olen pitkän hyvän jakson jälkeen vakuuttunut parantuneeni skitsofreniasta. Joka kerta olen jättänyt lääkkeet pois lääkäriä kuulematta. Varsinkin alussa sairauteeni kuului sellainen piirre, etten luottanut psykiatreihin.

Viimeisimmän psykoosinsa Hannu koki noin yhdeksän vuotta sitten. Silloin hänen päässään alkoi kirkastua ajatuksia, joita hän ei kokenut omikseen.

– Koin, että ne ikään kuin annettiin jostain päähäni. Nuo päässä selkiytyvät ajatukset pyysivät minua tekemään erilaisia asioita, joita vastaan itse tavallaan olin, mutta joita en jotenkin pystynyt tai toisaalta halunnutkaan vastustaa. Uskoin niitä ajatuksia.

– Kerran esimerkiksi heräsin yöllä, kun päässä selkiytyvä ajatus pyysi minua lähtemään pelkkään makuupussiin kääriytyneenä alasti kaupungille kulkemaan. Minä tottelin ja lähdin.

Hannu sanoo, etteivät ajatukset koskaan pyytäneet häntä vahingoittamaan ketään tai tekemään mitään pahaa.

– Tosin kerran kun olin polkupyöräilemässä, niin minulle selkeni sellainen ajatus, että minun olisi pitänyt ajaa autovirtaa vastaan keskellä katua. Vastustin ajatusta enkä totellut sitä. Tuon ajatuksen voi nähdä olleen itselleni vahingollinen, mutta ajattelen niin, että jos olisin totellut sitä, niin autoilijat olisivat kyllä varoneet ja väistäneet ja minä olisin joutunut Pitkäniemeen eikä psykoosini olisi ehtinyt niin pahaksi.

Viimeisimmän psykoosin jälkeen Hannu on syönyt koko ajan lääkkeitä.

– Mutta oli minulla aiemminkin välissä melkein 20 vuoden jakso, jolloin söin lääkkeitä ja sitten uskoin, että olen tervehtynyt ja jätin lääkkeet pois.

– Viimeisen sairastumisjakson aikana sain täyden tunneyhteyden sairaimpaan osaani. Sen jälkeen sairaudentuntoni, hoitomyönteisyyteni, lääkkeensyöntini ja vastuunottoni omasta kuntoutumisesta on ollut aivan toista luokkaa kuin kaikkina vuosikymmeninä aikaisemmin.

Kuntoutuminen hidasta

Näkeekö Hannusta ulospäin, että hän sairastaa skitsofreniaa?

– Kun psykoosia ei ole, niin uskoni mukaan – ja moni on sanonutkin niin – ei. Yhden ainoan kerran opiskeluaikana erään kaverin tyttöystävä sanoi, että ”sinun pitäisi mennä hoitoon”. En muista, mihin hänen sanomansa oli reaktio tai vastaus.

– Ainoastaan sen huomaa, että olen jonkin verran vetäytyvämpi tietynlaisessa seurassa. Terapian avulla olen saanut tähänkin oireeseen kuntoutusta, joka näyttää tehoavan. Kuntoutuminen on silti hyvin hidasta, sillä skitsofreniani on erittäin vaikeaa laatua.

Diagnoosi ei ole muuttanut tai huonontanut läheisten suhtautumista Hannuun.

– Äitini tosin oli murheen murtama saadessaan tiedon sairaudesta. Meillä oli jotenkin symbioottiset välit, en ollut kasvanut äidistä irti niin kuin sen ikäisen miehen olisi kuulunut kasvaa.

Lapsia Hannulla ei ole, mutta hän eli 21 vuotta avioliitossa. Liitto päättyi eroon vuonna 1994.

– Siinäkin suhteessa olisin elänyt aivan toisenlaisen elämän, jos skitsofreniaa ei olisi, Hannu toteaa.

Yleisesti ottaen suhtautuminen skitsofreniaa sairastaviin on Hannun mielestä parantunut entisiin aikoihin verrattuna.

– Edelleen on paljon ihmisiä, jotka pelkäävät tätä sairautta. Mutta hyvin paljon on myös niitä, jotka suhtautuvat skitsofreniaan yhtenä sairautena sairauksien joukossa.

– On tärkeää jatkaa työtä väärien käsitysten, ennakkoluulojen ja asenteiden muuttamiseksi. Siksi minäkin kuulun Skitsofreniayhdistys ry:hyn, käyn tamperelaisessa Mielenterveyskahvilassa ja kerron sairaudestani kokemuskouluttajana alan työntekijöille, opiskelijoille ja omaisille. Skitsofreniaa sairastavia pitää esimerkiksi asuttaa normaaleihin elinympäristöihin terveiden ihmisten joukkoon ja päästää kuntouttavaan työtoimintaan.

Haaveet toteutuneet

Hannu on käynyt terapiassa lähes koko ajan aina siitä viikosta asti, kun pääsi pois sairaalasta vuonna 1968.

– Ilman terapiaa en varmaan olisi ollut elossa enää vuosikymmeniin. Olen pystynyt tekemään terapialuontoista työtä esimerkiksi isäni veneverstaalla ja kielenkääntäjänä. Vaikeasta sairaudesta huolimatta älyni on säilynyt. Ymmärrän hoidon tarpeen ja olen hakenut sitä itse aktiivisesti.

Hannu ei koe, että olisi joutunut skitsofrenian takia luopumaan unelmistaan.

– Haaveenani ei ollut koskaan tulla ravintokemistiksi. Luin sitä sen takia, että ajattelin, että täytyy olla jokin ammatti, jonka puitteissa saan tehdä työtä ihmisten terveyden eteen. Pidin ravitsemustiedettä siinä yhtenä tärkeänä alueena.

Mutta Hannu pääsikin toteuttamaan pyrkimystään muuta kautta.

– Ennen sairastumista halusin tulla henkilöksi, joka saa leipänsä pitämällä puheita ihmisille; nyt kokemuskouluttajana pidän puheita, joissa kerron sekä sairaan että terveen ihmisen elämästäni. Ennen sairastumista minulla oli halu kirjoittaa romaani; nyt kirjoitan omaelämäkertaa, jonka tarkoituksena on opettaa ihmisiä kohtaamaan lapset oikein antamalla rajoja ja leikkimällä lastensa kanssa. Ensimmäinen osa on jo julkaistu.

– Jos en olisi sairastunut, tuskin olisin koskaan kirjoittanut elämänkertaa tai tullut puheiden pitäjäksi. Tavallaan olen saanut toteuttaa suurimmat haaveeni.

Hannun pyrkimys edistää terveyttä näkyy myös hänen kahdessa muussa kiinnostuksen kohteessaan, maalauksessa ja hieronnassa.

– Maalauksia tekemällä yritän rakentaa pirstaleisesta maailmasta ehyttä ja tervettä. Hieromalla puolestaan yritän luoda muille terveyttä. Olen opiskellut tosissani vaihtoehtoisia hierontamuotoja ja antanut hoitoja.

– En minä vielä ihan terve ole – saa nähdä, olenko koskaan. Mutta skitsofreniaa sairastava ihminen ei suinkaan ole vain skitsofreenikko, vaan hän on ihminen, jolla yksi osa elämää on skitsofrenia. Elämästäni yksi kolmasosa on ollut huonoa, mutta kaksi kolmasosaa hyvää ja kaunista, Hannu sanoo.

Kuvat: Hannu Pälvirannan kotialbumi, Colourbox.com

Lue myös:

    Uusimmat