Espanjantauti levisi Euroopassa lännestä itään saavuttaen Saksan ja Skandinavian kesäkuussa 1918.
Vaikka Suomi sijaitsi maantieteellisesti syrjässä, kaupankäynti oli vilkasta ja sotatoimet toivat maahan saksalaisia sekä pakolaisia.
Vuonna 2005 julkaistu erikoistutkija Eila Linnanmäen talous- ja sosiaalihistorian väitöskirja espanjantaudista Suomessa on koronan myötä ajankohtaisempi kuin koskaan.
Kyseessä oli vuonna 1918 influenssapandemia, joka levisi ympäri maailmaa vain muutamassa kuukaudessa, aivan kuten parhaillaan jylläävä koronapandemiakin.
Linnanmäki tutki väitöstyössään espanjantaudiksi nimetyn influenssapandemian aiheuttamaa sairastuvuutta ja kuolleisuutta sekä terveydenhuoltojärjestelmän valmiuksia Suomessa vuosina 1918–1920. Espanjantautiin kuoli maailmanlaajuisesti arviolta 30–50 miljoonaa ihmistä.
Linnanmäki arvioi espanjantaudin kuolonuhrien määräksi Suomessa 19 000–27 000 henkeä.
Lue myös: Sata vuotta sitten jyllänneellä espanjantaudilla ja koronalla yllättävän paljon yhtäläisyyksiä
Saapuminen Suomeen
Kun espanjantaudin ensimmäinen aalto saavutti Suomen kesällä 1918, se oli juuri itsenäistynyt nuori tasavalta, joka ei vielä ollut toipunut sisällissodasta. Vankileireille oli suljettu kymmeniä tuhansia punavankeja ja elintarvikepula oli vakava.
Maa oli poliittisessa, taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kaaoksessa.
Espanjantauti ei tullut Suomeen yllätyksenä, kirjoittaa Linnanmäki. Jo kesäkuun alussa suomalaislehdet olivat julkaisseet pieniä uutisia influenssaa muistuttavan omituisen taudin leviämisestä Espanjassa.
Suomi oli espanjantaudin aikoihin hyvin erilainen kuin tänä päivänä. Vuonna 1920 ainoastaan joka kuudes suomalainen asui kaupungissa. Suomen kaupungit olivat väkiluvuiltaan pieniä, sillä vain kahdeksassa kaupungissa asui yli 10 000 asukasta.
Kaupunkiväestö kärsi väitöskirjan mukaan maalaisväestöä selvästi enemmän espanjantaudista. Maaseudun suotuisa asema on havaittavissa joka puolella maata kaikkien espanjantaudin aaltojen aikana.
Kevään ja kesän 1918 ensimmäistä, suhteellisen lievää aaltoa seurasi niin maailmalla kuin Suomessakin syksyllä toinen aalto, joka oli ensimmäistä aaltoa tappavampi. Kolmas aalto puhkesi keväällä 1919. Se ei ollut niin laajalle levinnyt kuin edellinen, mutta monin paikoin hyvin ankara, Linnanmäki kirjoittaa.
Talvella 1920 seurasi vielä neljäs aalto, joka voidaan mahdollisesti vielä luokitella espanjantaudiksi. Linnanmäen mukaan suureksi kysymykseksi nousee se, oliko vuoden 1920 aalto itse asiassa enää espanjantautia, ja mitkä 1920-luvun influenssa-aalloista voidaan lukea kuuluneiksi espanjantautiin.
Espanjantaudin päättymisajankohta on kiistanalainen.
Sosiaalinen elämä oli espanjantaudin aikana tauolla, kuten nykypäivänäkin koronapandemian vuoksi. Helsingin Sanomat julkaisi 20. lokakuuta vuonna 1918 päivän kuvan espanjantaudista.
Kuvan teksti alkaa näin: ”Espanjan tauti” Korttikeskus on rempallaan. ”Heinolan Sanomat” ilmestyy pikkuisena paperilappuna. Kouluissa ei ole opettajia, eläviäkuvia uhkaa ovien sulku… Espanjantauti raivoaa hirmuisella voimalla ja tekee mokomaa tuhoa. Tämä päivän kuvakin on sängyssä piirretty. Tarttui tauti perjantaina – sehän onkin paha päivä! – meidän piirtäjäämmekin.”
Säästi varakkaat
Espanjantautiin kuolleiden osuus vaihteli hyvin suuresti eri puolilla Suomea.
Etelä-Suomessa kuolleisuus pysyi poikkeuksellisen suurena keväästä 1918 kesään 1919 asti. Sisällissota ja sotavankileirit aiheuttivat kuolleisuuden määrän suhteellisesti suurimman nousun Uudenmaan, Hämeen, Viipurin sekä Turun ja Porin lääneissä.
Hämeen läänissä huhtikuussa ja toukokuussa kuoli yli nelinkertainen määrä ihmisiä läänin tavanomaiseen kuolleisuuteen verrattuna, Linnanmäki kirjoittaa.
Kiinnostavaksi yksityiskohdaksi Linnanmäen väitöskirjassa nousee se, että vaikka influenssaa pidetään useimmiten sosiaalisesti tasa-arvoisena, espanjantautiin on sen sijaan liitetty monissa tutkimuksissa sosiaalisen valikoinnin leima.
Tämän tutkimuksen Helsinkiä koskeva analyysi tukee selkeästi kyseistä käsitystä.
Suhteellisesti eniten espanjantauti verotti väkeä työväestön asuttamissa kaupunginosissa Vallilassa, Hermannissa ja Toukolassa, Alppilassa, Pasilassa, Sörnäisissä ja Kalliossa, Punavuoressa Kampinmalmissa. Alimmillaan kuolleisuus oli varakkaamman väen kaupunginosissa Katajanokalla, Kaartinkaupungissa, Kruununhaassa sekä Kluuvissa.
Helsingin kaupunginosien asukkaiden sosiaaliseen asemaan sidoksissa olevat tekijät, kuten asumisahtaus, vähävaraisuus sekä tuberkuloosikuolleisuus korreloivat Linnanmäen mukaan selvästi espanjantautikuolleisuuden kanssa.
Myös Lapissa espanjantaudin kylvämät tuhot olivat merkittävät. Kittilässä koettiin syksyllä 1918 ankara espanjantaudin puuska. Kittilän epidemia oli pahimmillaan lokakuun keskivaiheilla, jolloin päivittäin kuoli 2–4 henkeä.
Lokakuussa tautiin kuoli 27 ihmistä, joista suurin osa oli alle 40-vuotiaita aikuisia.
Lue myös: Iskevätkö koronapandemian aallot yhä uudestaan? Kiina: "Ohi kesäkuuhun mennessä"
Tauti kuritti Inaria
Yksi taudin pahimmin koettelemista alueista oli Inari, jossa influenssan viimeinen aalto teki tuhoa tammikuussa 1920. Tauti levisi seuraavina päivinä koko Kaamasen kylään. Vain ne kaksi taloa, joissa oli sairastettu jo toisen aallon yhteydessä syksyllä 1918, säästyivät taudilta.
Tammikuun 20. päivästä alkaen inarilaisia kuoli espanjantautiin kolmesta kuuteen henkeä päivittäin. Epidemian huippu ajoittui tammi-helmikuun vaihteeseen.
Miltei 80 ihmistä kuoli helmikuun ensimmäisen viikon aikana. Kaiken kaikkiaan Inarissa kuoli tammikuun ja helmikuun aikana lääkärin arvion mukaan 190 ihmistä, mikä vastasi noin 10 prosenttia koko väestöstä. Tavallisina vuosina vainajien määrä oli vaihdellut 20 ja 30 välillä.
Ainakin välillisesti influenssa oli siis vastuussa suurimmasta osasta Inarin poikkeuksellisesta kuolleisuudesta alkuvuonna 1920, kirjoittaa Linnanmäki. Yksittäistä syytä sille, miksi espanjantauti oli niin tuhoisa juuri Inarissa, on vaikea löytää.
Suomen Inarin ja monen muun maan väestöryhmien välillä, jotka kokivat espanjantaudin kaikkein ankarimmin, kuten Ruotsin Arjeplogin asukkaat, on havaittavissa selkeitä yhtäläisyyksiä.
Toisaalta kyseessä oli suhteellisen eristyksissä eläneet väestöt, ja toisaalta monet näistä olivat etnisiä vähemmistöryhmiä, alueiden alkuperäisväestöä. Linnanmäen mukaan on mahdollista, että saamelaiset sietivät tautia suomalaisia huonommin, mutta varmoja päätelmiä asiasta ei pienen otannan perusteella ole mahdollista tehdä.
Uutisen lähteenä on käytetty vuonna 2005 julkaistua Eila Linnanmäen Espanjantauti Suomessa -väitöskirjaa.