Antiikin hallitsijat viihdyttivät alamaisiaan kidutusnäytöksillä, keskiajan pyövelit olivat tuskan tuottamisen mestareita, ja 1900-luvulla kuulustelijat alkoivat murtaa uhrejansa henkisesti. Kidutuskeinot ovat vaihdelleet eri aikoina, mutta ne kaikki ovat jättäneet uhreihin pysyvät jäljet.
MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.
Antiikin aikana kiduttajat eivät arkailleet tuottaa tuskaa.
Hallitsijat antoivat surutta piinata alamaisiaan, jotka olivat rikkoneet lakia tai uhmanneet heidän valtaansa.
Kidutus oli myös tehokas pelote, minkä vuoksi sitä harjoitettiin usein julkisissa näytöksissä.
Kreikkalaisten pyövelipyörä
Jotkut historioitsijat uskovat, että kidutus kuulustelukeinona on peräisin antiikin Kreikasta.
Kreikkalaiset käyttivät kuulusteltavien piinaamiseen muun muassa suurta pyörää, johon syytetty sidottiin kiinni.
Sitten pyöveli pyöritti pyörää yhä nopeammin, kunnes kidutettava tunnusti.
Jos pyöritystä kesti pitkään, kidutettava saattoi saada aivoverenvuodon tai tukehtua omaan oksennukseensa.
Jopa antiikin kreikkalaiset filosofit pitivät kidutusta tehokkaana kuulustelukeinona. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan se tuotti ”täysin luotettavalta vaikuttavia tuloksia”.
Roomalaiset suosivat piiskaa
Piiskaaminen oli antiikin Roomassa yleisin kidutuskeino, ja roomalaiset kehittivätkin monenlaisia piiskoja, joilla kaikilla oli oma tarkoituksensa.
Piiskaa käytettiin etenkin orjiin, joita omistajat saattoivat kohdella miten tahtoivat.
Kidutus oli monille orjille tuttua, eivätkä roomalaiset esimerkiksi oikeusjuttujen yhteydessä luottaneet orjan todistukseen, ellei sitä ollut annettu kidutettuna.
Piiskaniskujen määrää ei ollut rajoitettu, ja piiskaaminen johtikin usein pysyvään vammautumiseen tai jopa kuolemaan.
Myös sotavangit, valloitettujen alueiden asukkaat sekä Rooman legioonien sotilaat saattoivat joutua maistamaan piiskaa, jos he rikkoivat Rooman lakia tai uhmasivat muilla tavoilla ylempiään.
Piiska joka lähtöön● Ferula: Litteä nahkaremmi, jolla etenkin orjia rangaistiin pienistä rikkeistä ja virheistä. Se ei jättänyt pysyviä vammoja. ● Plumbatae: Piiska, jonka nyörien päissä olevat metallikuulat aiheuttivat syviä haavoja. Sillä rangaistiin sotilaita sekä muita vakavista rikkeistä, joista ei tuomittu kuolemaan. ● Flagellum: Monihaarainen piiska, jonka nyörien päissä olevat piikkipallot repivät ihon riekaleiksi. Flagellumilla piiskaaminen merkitsi yleensä lähes varmaa kuolemaa. |
Kidutus oli viihdettä
Rooman valtakunnan areenoilla järjestettiin kansalle huvitukseksi kiduttajaisia siinä missä näytelmiä ja urheilukilpailujakin.
Kansa seurasi mielellään verikekkereitä, joissa lainrikkojat saivat rangaistuksensa.
Eläimet olivat usein osallisena kidutukseen
Esimerkiksi viiden miehen naimisesta syytetty nainen sidottiin, ja aasin annettiin astua hänet. Sitten areenalle päästettiin petoja, jotka raatelivat ja söivät naisen.
Myös vuohia käytettiin kiduttamiseen. Uhrien jalat kastettiin suolaveteen, ja vuohien annettiin nuolla niitä. Aluksi käsittely vain kutitti, mutta jonkin ajan kuluttua se muuttui hyvin tuskalliseksi.
Kristittyjä keitettiin öljyssä ja roomalaiset käyttivät kiduttamiseen myös tulta. Uhria saatettiin polttaa kekäleillä, hehkuvilla metallilevyillä tai kuumennetuilla tiilillä.
Gladiaattorit taistelivat areenalla paitsi toisiaan myös rikollisia vastaan. Koska rikollisilla ei useinkaan ollut taistelukoulutusta, he kokivat yleensä tuskallisen kuoleman gladiaattorien käsittelyssä. Sitä ennen rikollinen saattoi kuitenkin palauttaa menetetyn kunniansa osoittamalla areenalla urheutta ja sitkeyttä.
Veriset kuvaelmat viihdyttivät
Roomalaiset katselivat areenalla mielellään historiaan tai mytologiaan perustuvia kuvaelmia, joissa rikolliset saivat rangaistuksensa.
Heidät saatettiin esimerkiksi pukea leijonantaljaan ja polttaa puolijumala Herculeksen tarinaa mukaillen.
Kuolemaantuomittu voitiin myös panna esittämään Orfeusta, joka pystyi tarinan mukaan kesyttämään petoja lyyransa soitolla.
Tuomittu lähetettiin areenalle lyyran kanssa, ja hänen kimppuunsa päästettiin nälkäinen karhu.
Lyyrasta ei tietenkään ollut tuomitulle mitään iloa, vaan karhu raateli hänet hengiltä ja söi hänet suihinsa.
Keisari huijasi rikollista
Roomalaiset eivät yleensä käyttäneet psykologista kidutusta, vaan he suosivat suoraviivaisempia menetelmiä.
Keisari Gallienus (keisarina 253–268 jaa.) teki kuitenkin poikkeuksen, kun hän halusi rangaista väärennettyjä jalokiviä myynyttä jalokivikauppiasta.
Kauppias vietiin areenalle, jonne tuotiin myös suuri leijonahäkki.
Kun kauppias vapisi pelosta ja anoi keisarilta armoa, tämä käski avata häkin oven, jolloin häkistä tepasteli ulos kana.
Sitten keisari julisti hämmentyneelle jalokivikauppiaalle täyden areenan edessä:
”Nyt sinua itseäsi on huijattu aivan kuten sinä huijasit asiakkaitasi.”
Mielipuolisen keisari Caligulan (keisarina 37–41 jaa.) taas kerrotaan pakottaneen isän todistamaan poikansa teloitusta.
Sitten hän piti suuret juhlat, joissa isän piti kertoa poikansa teloitukseen liittyviä vitsejä, tai muuten hänetkin tapettaisiin.
Uusia, entistä raaempia keinoja
Keskiajalla kidutusmenetelmät kehittyivät, ja uudet keinot olivat vähintään yhtä raakoja kuin vanhatkin.
Kiduttajat kehittivät mitä erilaisimpia kidutusvälineitä, joilla uhrit saatiin tunnustamaaan rikoksensa.
Kidutus ei enää ollut julkista kansanhuvia, mutta kaikki tiesivät, että sitä tapahtui.
Inkvisition kiduttajat kehittivät keskiajalla satoja tehokkaita kidutuskojeita, jotka oli suunniteltu aiheuttamaan uhrille sietämätöntä kipua, ennen kuin tämä lopulta menehtyi.
Inkvisitio piinasi harhaoppisia
Katoliseen kirkkoon alkoi 1100-luvulla kohdistua paineita, sillä läheskään kaikki eivät hyväksyneet Rooman kirkon oppeja ja väitettä paavin erehtymättömyydestä.
Vastareaktiona paavi perusti inkvisition etsimään syntisiä ja ohjaamaan heidät taas kirkon helmaan. Inkvisiittorit turvautuivat työssään usein kidutukseen.
1400-luvulla katolinen hallitsijapari Ferdinand II ja Isabella I yhdistivät inkvisition avulla Espanjan valtaansa ja keräsivät itselleen valtavia rikkauksia takavarikoimalla vainottujen vääräuskoisten – ja etenkin juutalaisten – maat.
1500-luvulla Martti Lutherin uskonpuhdistus ja luonnontieteiden kehitys sai katolisen kirkon taas takajaloilleen, ja inkvisitio alkoi vainota ja kiduttaa kirkon maailmankuvan haastaneita protestantteja ja tiedemiehiä.
Inkvisitio lakkautettiin virallisesti vasta vuonna 1908.
Kidutuksella hankittu tunnustus ei ollut pätevä
Inkvisiittorit tiesivät, että kidutettu ihminen oli valmis sanomaan mitä tahansa välttääkseen kivun ja nöyryytyksen.
Varmistaakseen, että tunnustukset olivat aitoja, inkvisiittorit vaativatkin syytettyä toistamaan tunnustuksensa vuorokauden kuluessa ensimmäisestä kerrasta.
Syytetty saattoi myös perua tunnustuksensa. Tällöin onnekkaimmat saattoivat selvitä sakoilla, mutta useimmille se merkitsi kidutuksen jatkumista.
Vuoden 1500 tienoilla laaditun ohjeen mukaan kidutus tuli lopettaa vasta, kun syytettyä oli piinattu ”riittävästi”.
Ainoa rajoitus oli se, että syytettyä ei saanut kiduttaa samalla tavalla monta kertaa, elleivät kiduttajat olleet saaneet hankittua uusia todisteita.
Siksi inkvisiittoreilla olikin käytössään monia erilaisia kidutusvälineitä.
1900-luku ja nyt
Kidutusta käytetään yhä kuulustelukeinona. Nykyajan kiduttajat ovat kuitenkin huomanneet, että tuskan aiheuttamiseen ei tarvita erityisiä kojeita, vaan aivan tavalliset arkiesineetkin voivat kekseliäästi käytettyinä saada kuulusteltavat puhumaan.
Nykyään kiduttajat tekevät raakaa työtään katseilta piilossa, eivätkä he useinkaan jätä uhreihinsä näkyviä fyysisiä jälkiä.
Toisen maailmansodan aikana sotavangit olivat tärkeitä tietolähteitä, ja sotaa käyvät maat kehittivätkin kilvan toinen toistaan tehokkaampia kuulustelumenetelmiä.
Natsi-Saksan ilmavoimien Luftwaffen kuulustelija Hanns Scharff oli kuitenkin tehokkuudessa aivan omaa luokkaansa urkkiessaan tietoja vihollislentäjiltä.
Scharff ei käyttänyt kuulusteluissa lainkaan väkivaltaa, vaan hänen aseensa oli ystävällisyys.
Hän pyrki ystävystymään vankien kanssa, toi heille ruokaa, jutteli heidän kanssaan ja vei heidät ulos kävelylle.
Hän ei koskaan tivannut vangeilta tietoja suoraan vaan antoi ymmärtää, että hän tiesi näiden salaisuudet jo etukäteen.
Taktiikka sai useimmat vangit puhumaan epähuomiossa sivu suunsa.
Sodan jälkeen muun muassa Britannian tiedustelupalvelu alkoi käyttää Scharffin menetelmiä, kuten sitä, että hänen kuulustelijaparinsa oli tyly ja uhkaava, mikä vain korosti Scharffin lempeyttä.
Ruokalusikkakin on oiva kidutusväline
Toisen maailmansodan jälkeen henkisen kidutuksen käyttö alkoi yleistyä, mutta ruumiillista kidutustakin harjoitettiin ja harjoitetaan yhä. Toisin kuin keskiajalla kiduttajat eivät enää käytä tuskan tuottamiseen erityisiä kojeita, vaan he hyödyntävät aivan tavallisia arkiesineitä.
Alla listattuna tyypillisiä kidutuskeinoja:
Kumipampulla lyödään uhria kaikkialle kehoon. Iskut jalkapohjiin aiheuttavat sietämätöntä kipua, eikä niistä juurikaan jää näkyviä jälkiä.
Kumipamppuja käytettiin muun muassa entisessä Neuvostoliitossa, ja vieläkin niillä piinataan hallinnon arvostelijoita monissa maissa Zimbabwesta Uzbekistaniin.
Lusikka on näppärä väline vaikkapa uhrin kivesten rusentamiseen. Esimerkiksi Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin KGB:n agenttien tiedetään käyttäneen lusikoita kiduttamiseen.
Savuke voi aiheuttaa pysyviä palovammoja, ja etenkin silmien ja huulten ympärysihon polttaminen on erittäin kivuliasta.
Savukkeita käytettiin kidutukseen muun muassa Neuvostoliitossa, mutta myös Kiinan viranomaisten tiedetään kiduttaneen niillä uskonnollisen Falun Gong -liikkeen jäseniä 1990-luvun lopulla.
Muovipussi pään yli vedettynä aiheuttaa nopeasti tukehtumisen tunteen ja paniikin.
Tätä kidutuskeinoa suosivat muun muassa Kambodzhaa vuosina 1975–1979 hallinneet punaiset khmerit. Lisäksi sitä on käytetty muun muassa Meksikossa, Turkissa ja Kiinassa.
Pihdeillä voidaan repiä kuulusteltavilta vaikkapa kynsiä. Erilaisia pihtejä on käytetty kidutukseen kaikkialla maailmassa, ja muun muassa Iranin šaahin salaisen poliisin SAVAKin tiedetään käyttäneen niitä.
Tuolinjalkakin voi olla hyvinkin tehokas kidutusväline, jos uhri joutuu istumaan sen päällä pitkään.
Esimerkiksi Puolan salaisen poliisin tiedetään käyttäneen tuolikidutusta tietojen lypsämiseen kommunismin vastustajilta.
Kidutus jatkuu yhä sopimuksista huolimatta
Toisen maailmansodan jälkeen asenteet valtiojohtoista väkivaltaa kohtaan alkoivat muuttua tuomitsevammiksi.
Vuonna 1948 vasta perustetun YK:n yleiskokous hyväksyikin Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen, jolla se vahvisti yksilön oikeuden elää vapaana vainosta ja kidutuksesta.
48 valtiota allekirjoitti julistuksen tuoreeltaan, ja nykyään useimmat maailman valtiot ovat ratifioineet sen.
Ratifiointi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseiset valtiot eivät enää käyttäisi väkivaltaa vihollisiaan vastaan.
Esimerkiksi Kiina, El Salvador, Chile, Iran ja Nicaragua ovat ratifioineet ihmisoikeusjulistuksen, mutta niiden tiedetään harjoittavan silti kidutusta.
Kidutuksen vastainen taistelu ei muutenkaan ole tuottanut toivottua tulosta.
Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan valtiollisen väkivallan käyttö on pikemminkin lisääntynyt.
Järjestö keräsi vuosina 2009–2014 kidutusta koskevia tietoja 114 maasta, ja niiden perusteella se on arvioinut, että maapallon 195 valtiosta 131 harjoittaa kidutusta muodossa tai toisessa.
Henkistä kidutusta käytetään kaikkialla
1900-luvulla psyykkinen kidutus alkoi yleistyä fyysisen kustannuksella, mutta julmuus ei kadonnut minnekään. Ihmismielen saa järkkymään monin eri tavoin. Seuraavassa listattuna tyypillisiä psyykkisen kidutuksen muotoja:
Aistiärsykkeet minimiin: Sensorinen deprivaatio tarkoittaa sitä, että kidutettava suljetaan aivan pimeään tai täysin valkoiseen ja tyhjään huoneeseen, jossa hän ei kuule tai näe mitään.
Erityisen tehokkaaksi on osoittautunut vankeus täysin valkoisessa tilassa, jossa ruokakin on valkoista, esimerkiksi riisiä. Muun muassa Iranin vallankumouskaarti on käyttänyt sensorista deprivaatiota maan uskonnollista hallintoa arvostelleita toimittajia ja muita kapinallisia vastaan.
Nöyryytys murtaa mielen: Nöyryyttäminen esimerkiksi pakottamalla vangit olemaan alasti, juomaan virtsaa tai liikkumaan konttaamalla on tehokas ja yleinen keino murtaa heidän tahtonsa.
Nöyryyttäminen eri tavoin on nykyään yksi yleisimmistä kidutuksen muodoista.
Musiikki aiheuttaa stressiä: Kovaääninen musiikki synnyttää värähtelyä kidutettavan ruumiissa ja aiheuttaa siten stressiä.
Samojen kappaleiden toistaminen tehostaa vaikutusta entisestään. Esimerkiksi Yhdysvallat käytti musiikkia kiduttamiseen Irakin sodan aikana.
Valheet lannistavat: Vartijoiden kertomat huolestuttavat uutiset tehoavat erittäin hyvin vankeihin, joilla ei ole muuta keinoa saada tietoa ulkomaailmasta.
Vartijat voivat esimerkiksi uskotella, että vangin lapsi tai muu läheinen ihminen on kuollut, puoliso on ollut uskoton tai ystävät ovat ilmiantaneet hänet. Valehtelua käyttivät muun muassa KGB:n ja Itä-Saksan Stasin kuulustelijat.
Kuolemalla pelottelu: Valeteloitukset ovat tehokas keino murtaa vankien vastarinta.
Kuulustelijat voivat esimerkiksi väittää, että joku tähtää vangin päätä aseella valmiina vetämään liipaisimesta, tai he voivat lavastaa näyttäviä valemestaamisia tai hirttäjäisiä.
Kuolemalla pelottelu on ollut tehokas kidutuskeino jo satojen vuosien ajan, ja nykyäänkin esimerkiksi ääri-islamistisen ISIS-järjestön tiedetään lavastaneen ulkomaisten panttivankien mestaamisia ja julkaisseen niistä kuvattua materiaalia.
Unenpuute voi jopa tappaa: Valvottaminen on helppo mutta erittäin tehokas kidutuskeino, joka aiheuttaa jo parissa vuorokaudessa kidutettavalle harhaaistimuksia, ahdistusta ja pelkoa.
Esimerkiksi CIA:lla on tapana valvottaa vankejaan ensin pari vuorokautta, antaa heidän sitten nukkua vähän aikaa ja herättää heidät taas kuulusteltaviksi.
Eläinkokeissa on todettu, että pitkäkestoinen valvominen voi jopa tappaa.