Miten oman lapsen kuolemasta voi selvitä? Etelä-Suomessa asuva Erik tietää. Hän menetti kaksi lastaan rajussa kolarissa, joka muutti koko perheen elämän pysyvästi.
Lohjalla viime kuussa tapahtunut liikenneonnettomuus järkytti ihmisiä ympäri Suomen. Isän kanssa hevostalleille matkalla olleet 3-vuotias tyttö ja 1,5-vuotias poika kuolivat, kun isän ohjaama auto ajautui vastaantulijoiden kaistalle liukkaalla, pimeällä tiellä.
Onnettomuus nosti monen mieleen kysymyksen siitä, miten tällaisesta voi ikinä selvitä.
MTV Uutisille tarinansa kertonut Erik tietää.
– Itselläni vei todella pitkään, ennen kuin pystyin sanomaan, että olen selvinnyt.
Pahin mahdollinen puhelu
Vuoden 1999 joulu on Erikin perheessä onnellista aikaa. 3- ja 2-vuotiaat lapset ymmärtävät jo paljon joulun erityisestä tunnelmasta, nuorin 1-vuotias tyttö yrittää pysyä muiden perässä parhaansa mukaan. Ensiaskeleet ovat vain ajan kysymys.
Perheen idyllin täydentää äidin kasvava vatsa. Siellä myllertävä pieni veli on valmiina syntymään maailmaan muutaman kuukauden päästä. Nimikin on jo mietitty.
Joulun välipäivinä muu perhe lähtee sukuloimaan, ja Erik jää nikkaroimaan perheen työmaalle. Uusi koti on valmistumassa kevään aikana.
27.12.1999 iltapäivällä tulee puhelu, joka muuttaa koko elämän kertaheitolla, pysyvästi.
– Minulle kerrottiin, että vaimoni on ajanut kolarin valtatiellä 24. Samalla sanottiin, että jos haluat nähdä perheen nuorimmaisen lapsen hengissä, lähde heti – mutta älä aja itse.
Erik putoaa suorilta jaloilta lattialle. Samassa rapussa asuva ystävä lähtee ajamaan häntä kohti sairaalaa. Hänestä itsestään ei siihen edes olisi ollut.
– Vaikka muistan siitä päivästä kaiken, se meni silti kuin usvassa.
Kahdet jäähyväiset sairaalassa
Sairaalasta hän löytää pahasti loukkaantuneen vaimonsa sekä hengityskoneessa olevan nuorimmaisen. Myös keskimmäinen lapsi on tehohoidossa, vanhin osastolla.
Autoa ajaneella lasten 24-vuotiaalla äidillä on murtumia, muttei hengenvaaraa. (IL 28.12.1999)
Vatsassa ollut vauva on sen sijaan saanut pahemman iskun.
Hän syntyy kuolleena sairaalassa.
Pian on toisten jäähyväisten aika. 1-vuotias tytär on saanut niin vakavat vammat, että Erik joutuui tekemään päätöksen hoitotoimien lopettamisesta.
Pienen tytön viimeinen hetki on kaunis ja tunteikas.
– Teho-osaston valoja himmennettiin, siellä oli paljon kynttilöitä. Saimme paikalle sukulaisia ja lauloimme esimerkiksi Maan korvessa kulkevi -virren.
Ainoa asia, joka jää isää ihmetyttämään, on lääkärin tiukka ilme ja nopea poistuminen heti sen jälkeen, kun pieni tyttö oli irroitettu hengityskoneesta.
– Jälkikäteen minulle selitettiin, että se oli ollut vaikea paikka lääkärillekin.
Viimeinen muisto siskosta
2-vuotias saa vakavia vammoja, kasvoihin ommeltiin isän mukaan 43 tikkiä. Vielä tänäkin päivänä pienet arvet muistuttavat onnettomuudesta.
3-vuotias selviää hämmästyttävän pienin vammoin. Hän myös muistaa onnettomuudesta asioita.
– Hän sanoi esimerkiksi, että siskolla oli punainen pää. Hän oli nähnyt siskon verisenä. Hän toisaalta kertoi myös lapsen näkökulmasta iloisen muiston, kun oli päässyt hälytysajoneuvon kyytiin.
Autossa ollut poika sai vammoja ja joutui sairaalahoitoon, josta pääsi kuitenkin pian pois. (IL 28.12.1999)
Onnettomien sattumien summa
Onnettomuushetkellä tien pinta oli ollut peilijäässä. Sen päälle oli satanut puuterilunta, joka teki siitä erittäin petollisen. Iltalehden arkistosta selviää, että onnettomuuksia tapahtui samana päivänä Lahden seudulla useita.
Turmapaikalla nopeusrajoitus oli 80 kilometriä tunnissa, mutta Erikin vaimo ajoi alle tämän.
Molempien autojen nopeus oli onnettomuushetkellä alustavien tietojen mukaan noin 70 kilometriä tunnissa. Autot vaurioituivat pahoin. (IL 28.12.1999)
Poliisiraportin mukaan lapsia kuljettaneen henkilöauton kuljettaja menetti ajoneuvonsa hallinnan, kun edellinen auto kääntyi pikkutielle. Auto ajautui oikea kylki edellä väärälle kaistalle ja törmäsi vastaantulleeseen henkilöautoon.
– Vaimoni oli viimeisenä jonossa. Kun auto pyörähti vastaantulijoiden kaistalle, toinen auto osui suoraan oikeaan kylkeen ja tuli ovesta sisään.
Erik sanoo, että viime kuussa Lohjalla tapahtunut onnettomuus olosuhteineen ja tapahtumakuvauksineen kuulostaa hänen korviinsa lähes identtiseltä.
"En ole koskaan syyttänyt ketään"
Vaikka lapset olivat turvaistuimissa ja nuorin tyttö matkusti selkä menosuuntaan, kuten sen ikäisen kuuluukin, ei onnettomuudessa ollut mitään tehtävissä.
24-vuotiaalla naisella on vain kuukauden ajokokemus. (IL 28.12.1999)
Erik sanoo, että mitään jossiteltavaa ei jäänyt. Kaikki oli valmisteltu sukulaisreissua varten, kuten pitikin.
– Auto oli kunnossa, renkaat olivat kunnossa, lapset olivat turvaistuimissa.
Vastaantullutta autoa ajanut 52-vuotias nainen sai vammoja rintakehään ja päähän. (IL 28.12.1999)
– En ole koskaan syyttänyt ketään enkä mitään. Olen ajatellut, että siihen ei ole tällaisessa tilanteessa ollut järkevää käyttää voimia.
Myöskään perheen autoon törmännyt nainen ei Erikin mukaan halunnut minkäänlaisia korvauksia tai rangaistuksia.
– Vaikea hetki oli se, kun minut kutsuttiin poliisilaitokselle muutama viikko onnettomuuden jälkeen. Siellä minulta haluttiin kirjallisesti päätös siitä, etten halua syyttää vaimoani tapahtuneesta. Se tuntui käsittämättömältä, kun kyse on ollut puhtaasta vahingosta, mutta se oli tietysti pakko tehdä. Ehkä aikaa ja etäisyyttä tapahtuneeseen olisi voinut olla vähän enemmän.
Romahdus tuli hautajaisten jälkeen
Ensijärkytyksen jälkeen Erik sai pidettyä itsensä kasassa vain puuhailemalla. Ensin auton hinaukseen ja sairaalaan liittyvät asiat kuntoon, sitten vuorossa olivat hautajaisjärjestelyt. Hautajaisten jälkeen tekemistä riitti uuden kodin rakennustyömaalla.
Yhtäkkiä kaikki pimeni.
– Putosin ihan tyhjän päälle ja romahdin. Olin pohjalla kaksi kuukautta. Otin sairauslomaa ja kävin psykologilla, (mutta muuten) en pystynyt tekemään mitään.
Vakavasti loukkaantunut vaimo oli kotona, mutta pyörätuolissa ja vähintäänkin yhtä syvässä surussa.
– Toinen makasi sohvalla aamusta iltaan, toinen sängyssä.
Erik kiittelee tuttavia ja sukulaisia kaikesta avusta, jota he saivat heti tapahtuneen jälkeen. Välillä joku ystävä tuli yöksi ihan vain katsomaan, että perhe selviää.
– Sanoja ei välttämättä tarvita, enemmän se oli vain sitä, että joku tuli ja oli. Jos jollain on tuttava keskellä surua, kannattaa mennä vaan rohkeasti paikalle, ehkä ottaa kiinni hartioista.
– Kannattaa antaa toisen tehdä aloite puhumiseen ja tarjota konkreettista apua, esimerkiksi tarjoutua käymään ruokakaupassa.
Enkeli-siskolle leluja arkkuun
Kevät 2000 toi perheelle muuton uuteen taloon. Kun paikkakunta vaihtui ja lapset kasvoivat, alkoi elämässä näkyä jälleen pieniä valonpilkahduksia.
– Lasten hautapaikka oli lähellä uutta taloamme ja kävimme siellä melkein päivittäin. Veimme sinne kukkia, kynttilöitä ja muistelimme siskoa lasten kanssa.
Sisarukset olivat laittaneet arkkuun leluja siskon taivasmatkaa varten, toinen nuken ja toinen helmitaulun. Siskon menetystä yritettiin käsitellä puhumalla.
– He miettivät, leikkiiköhän sisko arkussa olleilla leluilla. Asiat ja kysymykset olivat heiltä hyvin konkreettisia.
Sisko oli enkeli, jota etsittiin iltaisin tähtien joukosta taivaalta. Lasten ajatukset auttoivat myös vanhempia toipumaan.
– Ensimmäinen syntymäpäivä ja joulu ilman pikkuistamme olivat niitä pahimpia hetkiä. Hiljalleen pystyimme kuitenkin puhumaan asioista ja ajan myötä suru alkoi helpottaa.
Erik kertoo puhuneensa tapahtuneesta ja tunteistaan lähipiirilleen jo alusta asti, mutta vuosien myötä hän on kertonut tapahtuneesta myös tuntemattomille.
Hän muistuttaa, että mitään määräaikaa toipumiselle ei voi antaa.
Viimeinen kuva nukke kainalossa
Viimeinen kuva pienestä tytöstä on otettu joulupäivän aamuna. Kuvassa hymyilevä, yöasuinen tyttö on saanut juuri uuden nuken paketista ja hän rutistaa sitä tiukasti.
Kuvasta tehty taulu on kulkenut perheen matkassa vuosien ajan.
Tallessa ovat myös lehtileikkeet, jotka kertovat onnettomuudesta. Erik muistaa, kuinka kylmäävää oli nähdä oma auto isossa lööpissä, alla teksti, jonka mukaan veriset lapset makasivat pientareella hangessa.
– Ymmärrän kyllä, että tällainen turma on uutinen. Olen tässä rationaalinen, toimittajat tekevät vain työtään. On myös tärkeää kertoa, että liikenteessä tapahtuu onnettomuuksia. Sitä vain toivoisin, että yksityiskohtia voisi joskus jättää pois tai kuvailla tapahtumia toisella tavalla.
Sen sijaan valokuvat tuovat lohtua vielä tänäkin päivänä. Perhe kokosi tyttärensä ensimmäisestä vuodesta albumin, jota on selailtu paljon.
Kuvia on myös teho-osastolta, jossa tyttö makasi vakavasti loukkaantuneena. Hautajaisista ja haudasta on paljon valokuvia.
– Olen myös nähnyt hyviä unia, joissa tyttö on ollut elävänä mukana.
