Syömishäiriö vaikuttaa paitsi sairastuneeseen, myös koko perheeseen. Kun huoli läheisestä kasvaa suureksi, asian haluaisi ottaa esiin – mutta miten? – Jos oireilevalle sanoo, että oletpa laihtunut kamalasti, hän voi ottaa kommentin kannustuksena, Kaisu Lähteenmäki Etelän-SYLI ry:stä muistuttaa.
"Tämä pieni tyttö tajusi viimein itse, että hän ei tosiaan syö päivisin. Hän syö vain kun mies oli tullut töistä kotiin, itselleen hän ei laittanut ruokaa."
Syömishäiriö vaikuttaa paitsi sairastuneeseen, myös hänen lähipiiriinsä. Syömishäiriöisen läheinenkin voi sairastua: huoli sairastuneesta on kova, ja perhe voi pohtia, onko toiminnallaan aiheuttanut syömishäiriön. Kotona voi joutua varomaan sanojaan ja tekojaan, sillä sairastunut saattaa olla kiukkuinen ja syytää syytöksiä perheensä niskaan.
Miten huolen mahdollisesta syömishäiriöstä sitten ottaisi esiin ystävä kanssa? Kaisu Lähteenmäki Etelän-SYLI ry:stä toteaa, että ulkonäkökommentit eivät ole parhaita keskustelunavauksia.
– Jos oireilevalle sanoo, että oletpa laihtunut kamalasti, hän voi ottaa kommentin kannustuksena: olen onnistunut siinä, mitä halusin. Jos oireilu on anorektista, sairastuneen mielestä on hyvä asia, että kilot tippuvat, Lähteenmäki muistuttaa.
– Jos sairastuneelle taas sanoo, että olet hirveän näköinen tai että olet jotenkin kamalan väsyneen näköinen, se lisää hänen henkistä kuormaansa ja epäonnistumisen tunnettaan. Syömishäiriöön alkaa nopeasti liittyä se, että tulee epävarmaksi omasta ulkonäöstään eikä koskaan näytä siltä, miltä haluaisi. Ulkonäköön viittaaminen ei edistä tilannetta, vaan voi vetää sairastuneen suojamuureja pystyyn enemmän.
Lähteenmäki kehottaa aloittamaan keskustelun asioista, jotka eivät liity ulkonäköön, vaan ihmiseen. Jos kyseessä on ystävä, häneltä kannattaa kysyä, onko kaikki kunnossa.
– Voi sanoa, että olen vähän huolestunut susta, minulla on tunne, että jotain on vialla. Sairauteen liittyy monesti paljon erilaisia tunnetiloja ja ahdistusta, joten voi olla helpottavaakin, että joku on kiinnostunut siitä, mitä sairastuneelle kuuluu. Hän voi tajuta, että no, ei minulle kyllä kuulu ihan kauhean hyvää.
Painostaminen ei johda tuloksiin
Sairastunutta ei voi parantaa omalla toiminnallaan, ja liiallinen sairaudesta muistuttaminen voi olla haitallista. Jos läheinen on hyvine aikeineen jatkuvasti sairastuneen iholla ja vahtii esimerkiksi syömisiä, tulokset eivät ole hyviä.
– Jos auttamiseen lähtee painostamisen kautta, se ei johda mihinkään. Niin kauan kun sairastunut on sitä mieltä, että mitään ongelmaa ei ole, herättäminen tai auttaminen ei käy kontrolloinnin tai painostamisen kautta.
Lähteenmäen mukaan sairastunutta voi yrittää herätellä esimerkiksi jättämällä kotiin esille esitteen, jossa on tietoa syömishäiriön aiheuttamista vakavista fyysisistä vaikutuksista.
– Se voi olla tuikkaus kuoren läpi: tämä on oikeasti vaarallista. Välinpitämätön ei missään nimessä tarvitse olla. Auttamisen pitäisi tapahtua niin, että me olemme samassa veneessä, olen huolissani sinusta, pystyisitkö puhumaan mulle? Niin, että sairastava koko ajan tuntisi, että sitten kun olen valmis, tuo ihminen on tuossa ja voin sen kanssa lähteä yhdessä hoitamana asiaa, Lähteenmäki sanoo.
Luottamuksen säilyttäminen on tärkeää. Jatkuvasti ei saa olla kyttäämässä, onko toinen taas laihtunut tai miksi tämä ei syö.
– Silloin sairastuneelle tulee helposti olo, että tuo yrittää ronkkia mun asioita. Hänelle pitäisi luoda sellainen olo, että pahasta olosta voi kertoa. Jos oireileva on pystynyt nostamaan kissan pöydälle ja kertomaan, miten vaikeaa se syöminen on, niin silloin niistä asioista voi puhua. On hyvä, jos aloite tulee oireilevan puolelta.
Läheiset eivät siis saa joka kertaa pöytään istuessaan alkaa tsemppaamaan sairastunutta. Ruokahetkestä pitäisi kyetä tekemään mahdollisimman mukava ja luonteva – niin, että syöminen hoituisi jutustelun sivussa.
– Jos syöminen on tosi vaikeaa, ei auta, että toinen tuijottaa ja katsoo, meneekö haarukka varmasti suuhun asti ja tyhjeneekö lautanen.
"Pieniä onnenpilkahduksia tarvitaan"
Lähteenmäen mukaan on tärkeää, ettei syömishäiriö olisi koko elämä: sairastuneen kanssa olisi tärkeää tehdä asioita, joista hän on aiemmin nauttinut. Läheisen tulee ottaa aikaa itselleen ja ymmärtää sairauden kaari: ketään ei voi tehdä terveeksi vahtimalla tai jatkuvasti valistamalla. Tärkeää olisi säilyttää usko siihen, että syömishäiriöstä voi parantua.
Jos läheinen itse on ahdistunut tilanteesta, tunteista kannattaa puhua ulkopuoliselle. Lähteenmäen mukaan sairastunut kokee yleensä syyllisyyttä tilastaan ja siitä, että muilla on vaikeaa hänen takiaan.
– Ei kannata äärimmäisesti tuoda esiin sitä, että mä olen niin surullinen sun puolestasi ja mun on niin paha olla, kun et parane. Tällaisesta tulee helposti syyllisyyttä sairastavalle. Hän kokee, että nyt pilaan tuonkin ihmisen elämän.
Ystävän ja läheisen roolissa on Lähteenmäen mukaan tärkeää se, että yritetään elää edes osa päivästä ilman sairauden jatkuvaa mukanaoloa. Perheen kesken voi tehdä mukavia asioita, joita on tehnyt myös ennen sairautta. Näin pidetään yllä normaalia elämää.
– Niitä pieniä onnenpilkahduksia tarvitaan, ne antavat toivoa ja uskoa toipumiseen. Vaikka sairaus toki monesti on koko ajan olemassa ja mielessä, niin rinnalle kannattaa muutakin tekemistä ja normaalia olemista.
Entä, jos iloinen yhdessäolo on aiemmin merkinnyt yhteisiä liikuntahetkiä? Lähteenmäen mukaan aihetta täytyy punnita tapauskohtaisesti: jos sairastuneella on paha anoreksia ja lääkäri on määrännyt hänet liikuntakieltoon, sitä ei voi rikkoa.
– Jos ihmisellä sen sijaan on ollut vain lieviä ongelmia liikunnan kanssa, en näe vaaraa siinä, että käydään tekemässä pieni kävelylenkki, Lähteenmäki sanoo.
– Kyse on osittain myös siitä, että liikuntaan tulee rakentaa toisenlainen suhde, jottei se ole vain rääkkäämistä. Jos yhteinen puistossa kävely ja penkillä istuskelu on ollut osa arkea, se ei ole suorittamisliikuntaa. Juoksulenkkeihin en kannustaisi, jos liikunnasta on tullut pakkomielle.
Lisätietoa: Etelansyli.fi. Kursivoidut kohdat ovat toipuneiden tarinoita osoitteesta etelansyli.fi.
Lue myös:
Maria Aarnio, maria.aarnio(at)mtv.fi