Huumorilla eläkepäiviään maustava Kaija Heiskanen ei anna muistisairauden tai ikävuosien hidastaa vauhtiaan. Vajaa 90-vuotias eläkeläinen tekee edelleen hämmästyttävän tarkkaa paperitaidetta niin omaksi kuin muidenkin iloksi.
Astun Espoon Laaksolahdessa sijaitsevaan Attendon hoivakotiin. Hanne Heiskanen toivottaa minut tervetulleeksi lempeästi hymyillen.
Hän johdattaa minut ruokatilan kautta kulkevaa käytävää pitkin isoäitinsä huoneeseen. Käytävien valkoisilla seinillä on siellä täällä ripustettuina toinen toistaan upeampia taideteoksia värikkäillä kartonkipohjilla.
Teokset ovat Hannen isoäidin, Kaija Heiskasen, käsialaa.
Hän on 87-vuotias herttainen ja teräväsanainen mummu, joka sairastaa keskivaikeaa dementiaa. Hänet sijoitettiin Espoon hoivakotiin pian sen jälkeen, kun hänen rakas aviomiehensä kuoli yllättäen pariskunnan 60-vuotishääpäivän alla.
Menetys vei Kaijan elämältä pohjan: Surun uuvuttaman naisen kunto romahti ja hän joutui pyörätuoliin. Elämänilo katosi tuolloin hetkeksi.
"Hyvä, kun kelpaa"
Astun sisään Kaijan huoneeseen, jossa minua on vastassa reippaan mummun lisäksi joukko hänen omaisiaan. Huoneen seinillä koreilee paperiteoksia ja muita eläkeläisrouvan aikaansaannoksia.
Lattialla on kasa valkoisia paperiarkkeja ja -rullia, joita sekä hoivakodin henkilökunta että Kaijan omaiset ovat tuoneet taiteen rakentamiseen.
Huoneen nurkassa pönöttävällä pöydällä on kasoittain keskeneräisiä töitä. Kaija valmistautuu selvästi jo jouluun, sillä pöydällä on kasoittain paperisia joulutähtiä ja -kuusi, joka odottaa koristeita oksilleen.
– Siinähän niitä on tullut tehtyä… Hyvä, kun kelpaa, Kaija sanoo vaatimattomana saaden huoneeseen kerääntyneen joukon repeämään makeaan nauruun.
Joulukoristeista se aikanaan myös lähti – syvä rakkaus paperitaiteen tekemiseen. Tuolloin Kaija työskenteli Kustaankartanon palvelukeskuksessa, jonka ikkunoita ja kalpeita seiniä hän koristi itse tekemällään taiteella.
– Nytkin heinäkuun helteillä hän on tehnyt varastoon joulukuusia ja enkeleitä, joita sitten jouluna päätyy lahjaksi muille asukkaille, hoitajille ja perheelle, Hanne paljastaa.
Vain mielikuvitus on rajana
Taiteilijan mukaan yhteen työhön saattaa toisinaan vierähtää vaivainen tunti, kun taas monimutkaisempi työ voi ottaa useamman päivän. Kaikki lähtee mieleen pulpahtaneesta ideasta, jonka Kaija muotoilee puhtaanvalkoiselle paperiarkille.
– Ei tarvita kuin terävät sakset ja paperia tai muuta vastaavaa, kuten tapettia tai kartonkia, mummu tarkentaa.
Joissakin tapauksissa Kaija piirtää ideansa paperille, mutta useimmiten taideteokset syntyvät vapaalla kädellä.
Voisi luulla, että Kaija tekee millintarkkaa työtä terävällä mattoveitsellä, mutta näin ei ole: Hän leikkaa paperia saksilla – ja hyvin pienillä sellaisilla.
– Veitsi vain repisi paperia, Kaija sanoo samalla esitellen pikkiriikkisiä saksiaan.
Kaija hakee inspiraatiota milloin mistäkin; luonnosta, elämän iloista ja suruista. Taiteilija kertoo, että välillä ideoiden täytyy antaa kypsyä yön yli – taide, kun syntyy hetken mielijohteesta.
– Ideat ja inspiraatio löytyvät täältä, mitä sitä enempää selittelemään, Kaija toteaa ja osoittaa päätään.
Kaija ei koskaan tee taidetta suoraan mallista, vaan kaikessa täytyy näkyä taiteilijan oma kädenjälki.
– Joskus idea ja inspiraatio iskevät keskellä yötä ja sitten on noustava piirtämään, hän jatkaa.
Taide on henkireikä
Kaija ja hänen lähipiirinsä esittelevät minulle kansiota, johon on valokuvin taltioituna useita kymmeniä paperiteoksia. Kaikkiaan Kaija on askarrellut tuhansia töitä.
Vuonna 2014 hänen töistään koottiin taidenäyttely Varkaudessa, jonne hän asettui pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun hän saapui pikkutyttönä evakkona rajantakaisesta Karjalasta.
Kaija on ollut aina hyvin toimelias puuhastelija, joka on tottunut tekemään asioita käsillään. Kun Suomi nosteli itseään jaloilleen sodan jälkeen, hänen tuli jo nuorena tyttönä oppia luovimaan asioita siitä, mitä sillä hetkellä oli tarjolla.
– Se on ollut hänelle aina rakas harrastus, tapa rentoutua ja käsitellä tunteita. Hän käytti töiden tekemiseen lähes kaiken vapaa-aikansa, Kaijan lapsenlapsi kuvailee isoäitinsä taideharrastusta.
Paperipitsitaide on Kaijalle kirjaimellisesti henkireikä. Hän kertoo, ettei viihtyisi hoivakodissa, jos hänellä ei olisi niin rakasta taideharrastusta.
– Hän on omien sanojensa mukaan onnellinen niin kauan kuin paperia riittää ja me omaiset käymme vierailuilla, Hanne kuvailee.
Mikä on pitkän iän salaisuus?
Kun katselee Kaijan kädenjälkeä, ei voi kuin ihmetellä, miten vielä 87-vuotias kykenee niin äärimmäisen tarkkaan käsityöhön.
Kun Kaijalta kysyy, mikä on hänen pitkän ikänsä ja nuorekkaan mielensä salaisuus, rouva pysyy vaatimattomalle ja sarkastiselle luonteelleen uskollisena: Ei ole mitään suurta salaisuutta.
– Minä en ajattele tuhmia, Kaija sanoo naurahtaen omalle kommentilleen.
– Nämä vievät minut mukanaan, Kaija lisää ja osoittaa huoneeseen kerääntyneitä läheisiään.
Kaijan lähipiiri käy katsomassa taiteilijaa hoivakodissa viikoittain. Kaija on vierailujen päätähti, jonka sarkastisista letkautuksista saisi kasatuksi paksun vitsikirjan.
– Elämäniloinen asenne ja huumori ovat varmasti olleet kantavia voimia sille, miksi Kaija on edelleen niin vetreässä kunnossa, omaiset tuumaavat yhteen ääneen.
Tulevaisuuteen Kaija suhtautuu rennosti ja kepein mielin.
– Ei tämän muorin henki lähde sitten millään. On niin paljon nähtävää ja koettavaa, etten minä jouda vielä kuolemaan, Kaija sanoo pilke silmäkulmassaan.
Kaija kokee vierailun päätteeksi itsensä väsyneeksi ja toivoo pääsevänsä sänkyyn lepäämään. Omaiset käyvät kukin vuorollaan halaamassa Kaijaa ja sanovat tulevansa pian taas kylään.
Poistumme Kaijan lähipiirin kanssa samaa matkaa ulos huoneesta. Lämmin ja välittävä vierailu päättyy hymyyn ja eläkeläisrouvan kädenheilutuksiin.
