Kuvanveistäjä Laila Pullisen poika avasi äitinsä ainutlaatuisen veistospuiston yleisölle Vantaalla – "Hän oli lämmin ja kuparipölyn tuoksuinen äiti"

Kuvanveisto – räjäyttävän rankkaa työtä

Kuin pientä kivikirkkoa muistuttavassa ateljeessa on vaikuttavia kuvia Pullisesta työnsä ääressä. Kypärään ja haalariin sonnustautuneena hän muotoilee kiveä ja kuparia hiomalaikka kädessään.  Hän muotoili myös isoja laattamaisia kupariteoksia räjäyttämällä.

Kuvanveistäminen oli hänelle rankkaa työtä, joka vaati ammattiavustajien joukon.

– Hän tiesi taiteensa merkityksen ja oli ylpeä siitä, mutta ei koskaan korostanut sitä. Teostensa äärellä hän olisi mieluummin valokuvissa mennyt veistoksen taakse, muistelee Jean Ramsay.

– Samalla hän oli erittäin vaativa itselleen ja myös avustajilleen. Hän saattoi työskennellä tuntikausi kuin transsitilassa. Kaikki tehtiin täysillä.

Museonjohtaja Jean Ramsay vaalii äitinsä mittavaa veistoshistoriaa.

Taide on luontoa ja luonto taidetta

Veistospuisto rakennuksineen on kuin keidas. Laaja, hyvin hoidettu puutarha on täynnä Pullisen veistoksia, jotka seisovat kuin luontoon sulautuen. Pulliselle oli erityisen tärkeää, että taide kiinnittyy luontoon.

Tonttia reunustavan pellon kupeessa seisoo pariskunta, tumma kahden ihmisen kokoinen veistos.

– Teos on Viimeiset. He ovat kuin Aatami ja Eeva paratiisin jälkeen käsissään kuihtuneet kukkakimput. Laila halusi muistuttaa, että jos me vain otamme luonnosta hyödyn irti, luonto kuolee käsiimme, kuvailee Jean Ramsay.

Vanhassa viljamakasiinissa on laaja kokoelma Pullisen teoksia. Osa niistä on kaksoisvaluja, koska alkuperäiset on myyty museoihin ja kirjastoihin – Suomeen ja maailmalle.

– Kun alkuperäinen myytiin, Laila valoi kaksoiskappaleen. Hän sanoi minulle ehdottomasti, että niitä ei saa myydä, koska ne eivät ole "aitoja".

Lintujen ja valon maailmat

Linnut sirkuttavat äänekkäästi ja auringonvalo siivilöityy viljamakasiiniin ikkunoista.

– Linnut edustivat Lailalle sitä vapaata henkeä, joka sai nousta taivaalle, kuvailee Jean Ramsay.

– Hänelle tärkeä oli Eino Leinon Tulilaulu: "Maa maahaan jää, mutta henki taivahalle".  Tämä on kuin selitys Lailan veistoksista – irtautuminen fyysisestä todellisuudesta. Valoon!

– Olen myös aina sanonut hiukan kärjistäen, että Lailan tärkein materiaali ei ollut kivi tai pronssi, vaan valo – se, miten teosten pinnat heijastavat valoa.

Muistoissa kuparintuoksuinen äiti

Jean Ramsayn muistot äidistään ovat tuoksuvia ja lämpöisiä, mutta hiukan erilaisia kuin monen muun lapsen.

– Hän oli tosi kiva ihminen, meillä oli hauskaa. Kun olin lapsi, asuimme Pariisissa ja kiertelimme Eurooppaa. Vanhempani ottivat minut aina mukaan matkoilleen ja museoihin.

– Minulla ei ollut pullantuoksuista äitiä, vaan kuparinpölyinen äiti. Aina, kun haistan kuuman metallin hajun, minulle tulee lämpöinen ja kotoinen olo.

Laila Pullisen veistospuisto & kotimuseo on avoinna Vantaalla neljänä päivänä viikossa torstaista sunnuntaihin. Ryhmävierailuista voi sopia erikseen.