Cosmopolis

Kanadalaissyntyisen David Cronenbergin (s. 1943) ohjaajanura kuuluu elokuvahistorian kiintoisimpiin. Hän on tutkiskellut ihmismielen pimeimpiä sopukoita, väkivaltaa ja perversioita muiden muassa sellaisissa teoksissa kuin Spider, Eastern Promises ja viime vuonna kiitosta saanut A Dangerous Method. Maailmalla ristiriitaisia arvioita kerännyt uutuus herättää siis uteliaisuuden... mutta mutta.

Vaikka kuvaisi tyhjää ja pinnallista maailmaa, taideteos ei itse saisi olla sellainen. Cronenbergin Cosmopolis kuitenkin kallistuu tyhjänpäiväisen, jopa pitkästyttävän puoleen. Sen henkilöhahmot ovat etäännytettyjä aikamme kuvia, siis Symboleita, ja he puhuvat äärimmäisen keinotekoista kieltä. Jokainen teko, ele ja lause on koodi täynnä viittauksia, ja mikäs siinä. Mutta kun henki puuttuu.

28-vuotias investointikeinottelija Eric Packer (Robert Pattinson) asettuu ylipitkään valkoiseen limousineen ja lähtee hitaalle matkalle halki Manhattanin, koska tarvitsee tukanleikkuun. Packerin tiimin taitajat vierailevat kiireisen multimiljonäärin takapenkillä suorittamassa tehtäviä keskellä ruuhkaa. Sensuelli Didi (Juliette Binoche) tarjoaa kuumaa seksiä, talousnörtti Shiner (Jay Baruchel) laskee sekunneissa nousevia ja laskevia voittosummia. Tunteet taiteilijatyttöystävää Eliseä (Sarah Gadon) kohtaan vaikuttavat lähinnä kaupan välineiltä.

Luksusauto muodostaa oman eristetyn kosmoksensa, jonka sisälle eivät ulkomaailman murheet, edes äänet, yllä. Paitsi aika, jonka kululle ei omnipotentti päähenkilökään voi mitään. Heti ulos astuessa naamaan voi läsähtää kakku, kun poliittinen performanssikapinallinen (Mathieu Amalric) saa täysosuman.

Kaikki on kylmää, harkittua ja teräksisen tyylikästä. Paikoin myös absurdisti tyyliteltyä: kaduilla riehuva kansa ja Manhattanin apokalyptiset näyt tuovat mieleen vaikkapa ruotsalaisen Roy AnderssoninToisen kerroksen lauluja (2000), joka kuitenkin onnistui olemaan huomattavasti persoonallisempi ja koskettavampi. Toinen väistämätön mielleyhtymä on samana vuonna ilmestynyt filmatisointi Bret Easton EllisinAmerikan Psykosta – mutta sekin naulasi kohteensa tehokkaammin.

Don DeLillon suitsutettu yhden päivän romaani Cosmopolis (2003) on lukukokemuksena hieman puuduttava mutta laajassa mitassaan toki elokuvaa monisäikeisempi. Se tavoittaa pisteliäästi käsistä riistäytyneen kapitalismin kauhun. Yhä vain ajankohtaisemmalta aihe tuntuu nyt kansainvälisen finanssikriisin ja Occupy Wall Streetin jälkeen: elämme lopun aikoja, arvot ovat kuolleet, kansa on jaettu kahtia ja raha on kaikki. Niinpä, ja sitten?

Läpeensä masentavan antidraaman harvoihin piristysruiskeisiin kuuluu mainio Paul Giamatti (Sideways), joka rotankolossaan piileskelevänä tuomion pasuunana Benno Levininä tekee tragikoomisen roolin. Kahden vastakkaisia arvoja edustavan miehen dialogi tarjoaa elokuvan inhimillisimmät hetket. Kun pyyhepäinen Benno saa ”korealaisen paniikkikohtauksen”, katsoja ymmärtää häntä.

Kyllä kauniskasvoinen nuorisosuosikki Pattinsonkin (Twilight-elokuvat) on roolissaan hyvä. Mutta kiinnostavammalta kuulostaa hänen seuraava roolinsa Werner Herzogin tekeillä olevassa elokuvassa Queen of the Desert.

Teksti: Tuuve Aro