Boyhood

Kirjallisuus ja elokuvat suosivat kasvutarinoita. Elokuvissa pääsee harvoin näkemään ajan kulumisen jälkiä ilman maskeeraajien ammattitaitoa tai digitaalisesti toteutettua ikääntymistä. Richard Linklater sivuutti nämä vaihtoehdot, käytti Boyhoodin taltioimiseen 12 vuotta ja kuvasi kaiken filmille, koska ennakoi fiksusti kuvaustekniikan kehityksen vauhdin. Formaatista toiseen vaihtaminen olisikin väistämättä näkynyt elokuvassa. 

Linklaterin projektissa oli huomattavat riskinsä. Päärooliin 6-vuotiaana hypänneestä Ellar Coltranesta olisi saattanut kasvaa väritön nuorukainen vailla karismaa. Toisin kävi: Coltranesta kehittyi sielukas nuori mies, joka uskoo, että Boyhood-elokuva teki hänestä taiteilijan. Joku ydinjoukosta - Coltrane, Lorelei Linklater, Patricia Arquette, Ethan Hawke - olisi myös saattanut jättää elokuvan kesken, onhan 12 vuotta pitkä sitoumus. Masonin isosiskoa Samanthaa näyttelevä Lorelei Linklater oli kuulemma jossain vaiheessa halunnut jättäytyä elokuvasta, mutta eihän teinien mielestä vanhempien tekemisissä yleensäkään ole mitään mieltä, olivat nämä sitten elokuvaohjaajia tai sähköinsinöörejä. Hyvä, että Lorelei Linklater päätti jatkaa Samanthana, sillä kolmen muun keskeisen näyttelijän tavoin myös hän on roolissaan suurenmoinen.

Rakkautta ennen -trilogiassaan Linklater seurasi Ethan Hawken ja Julie Delpyn roolihenkilöiden kohtaamisia noin 10 vuoden välein. Boyhoodissa elämä 6-vuotiaasta amerikkalaisesta pikkupojasta nuoreksi aikuiseksi tapahtuu saumattomasti yhdessä tarinassa. Eikä kasvaminen ole pelkästään ulkoista. Pienestä ujosta Masonista varttuu tarkkanäköinen, hyväkäytöksinen ja itsenäinen nuori mies.

Masonin isän (Ethan Hawke) oma aikuistumisprosessi on hidas. Kestää pitkään ennen kuin pätkätyöt, bändikeikat ja raflaava auto vaihtuvat tylsään keski-ikään ja vastuulliseen vanhemmuuteen. Olivia-äiti (Patricia Arquette) taas valitsee aviomiehikseen alkoholisoituneita öykkäreitä, jotka simputtavat hänen lapsiaan. Huonojen valintojensa ohessa äiti tekee myös joukon hyviä päätöksiä. Molemmat vanhemmat ovat puutteineen kaikessa realistisuudessaan äärimmäisen rakastettavia. Parasta heissä on se, että he eivät ole ne amerikkalaisista elokuvista tutut avioerovanhemmat, jotka tunnistettuaan virheensä ja analysoituaan tunteensa korjaisivat ydinperheensä jälleen eheäksi ja onnelliseksi.

Linklaterin vahvuus on selittämisen kaihtaminen. Aika kuluu, koulut, kodit ja vanhempien puolisot muuttuvat, rakkaudet ja haaveet tulevat ja menevät. Näitä ei selvennetä teksteillä, joissa lukisi vaikkapa 2 vuotta myöhemmin. Henkilöiden suuhun ei myöskään ole kirjoitettu tyhjentävää dialogia, joka selittäisi valkokankaan ulkopuolella tapahtuneet käänteet. Katsoja pääsee kyllä näppärästi kärryille muuttuneista elämäntilanteista. Elokuvakäsikirjoittajat, ottakaa oppia Richard Linklaterilta!

Elokuvaa aloittaessaan Linklaterillä oli tarinanrunko ja suuntaviivat keskeisille henkilöhahmoille. Mutta koska yhteiskunnallisista ja poliittisista tuulista oli mahdotonta tietää etukäteen, todellisuus ja sen tulkitsijat eli näyttelijät muokkasivat ohjaajan kanssa tarinaa matkan varrella. Boyhoodissa Irakissa käydään sotaa, Barack Obama käy vaalikampanjaansa, uusinta Harry Potter -kirjaa juhlitaan yöbileissä, teknologia monine älysovelluksineen mullistaa maailman, radiossa Britney Spears vaihtuu Cee Lo Greeniin. Nämä kaikki viestivät hetkistä, joita elokuvassa kulloinkin eletään.

Boyhood on herkkä ja syvällinen kasvukertomus, jossa surun ja onnen hetkistä ei nostateta kyynelvirtoja aukaisevaa melodraamaa. Tapahtumiin suhtaudutaan johdonmukaisen kiihkottomasti. Luultavasti juuri siksi Masonin ja hänen perheensä elämä valkokankaalla on niin kauniilla tavalla koskettavaa.