Järvenpääläinen Ari kertoo syrjäytyneensä vasten tahtoaan.– Opiskelin, kävin kursseja ja olin mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa, mutta se ei riittänyt, hän sanoo.
Arin lapsuus 50–60-lukujen taitteessa ei ollut helppo. Kun isän yritys 40 vuoden jälkeen meni konkurssiin, perhe menetti kaiken. Isälle taakka oli liian raskas kantaa. Hän päätti päivänsä. Ari oli tuolloin 10-vuotias.
Suuri elämänmuutos vaikutti pojan elämään, eikä koulunkäynti sujunut kovin hyvin.
– En oikein pystynyt keskittymään koulunkäyntiin, ja minua kiusattiin puhevikani takia, Ari kertoo.
Kuraattori ehdotti Arille puheterapiaa, mutta Ari pelkäsi joutuvansa apukouluun.
Epätasa-arvoista kohtelua
Ari muistelee, ettei hänen kouluaikoinaan oppilaita kohdeltu aina tasa-arvoisesti.
– Opettajan lapset ja muut tietyt oppilaat saivat enemmän opetusta kuin toiset. Opettajilla oli sota-ajan traumoja, ja se varmaan vaikutti asiaan. Mutta mistään kurinpalautuksista minulle ei ole jäänyt ikäviä muistoja.
Ari uskoo lyhyen koulumatkansa vaikuttaneen hänen liikunnallisuuteensa.
– Kun muut oppilaat tulivat kouluun hiihtäen tai potkukelkoilla, minä kävelin, koska matka oli vain 400 metriä. Varmasti liikuntanumeroni olisi ollut parempi, jos liikunnallisuus olisi ollut osa elämääni.
Karkureissuja poikakerhosta
Vaikeina vuosina lähellä asuva konstaapeli piti poikiensa kanssa huolta, ettei Ari syrjäytyisi.
