Viime viikon iso työmarkkinauutinen oli Metsäteollisuus ry:n ilmoitus luopua valtakunnallisista työehtosopimuksista. Ajankohta oli yllätys, mutta merkit ovat olleet ilmassa jo jonkin aikaa, kirjoittaa STTK:n puheenjohtaja Antti Palola kirjoittaa kolumnissaan.
Metsäteollisuus perustelee päätöstään sillä, että se haluaa lisätä paikallista ja yrityskohtaista sopimustoimintaa. Mitä tämä sitten tarkoittaa – siihen vastasi hallituksen puheenjohtaja, Metsä Groupin pääjohtaja Ilkka Hämälä viime lauantain haastattelussa (HS 3.10.). Hän totesi kiertelemättä, että työnantajien pyrkimys paikallisessa sopimisessa on muun muassa lisätä työnantajien oikeutta päättää työn järjestämisestä - eli lisätä niin sanottua direktio-oikeutta.
Arvostan Hämälän suoraa puhetta asiassa, jossa monet muut elinkeino- ja yrityselämän johtajat sekä poliitikot kukin vuorollaan toistelevat sopimisen vapauden autuutta. Ay-liike on koko ajan tiennyt, mikä paikallisen sopimisen vapauttamisen perimmäinen tarkoitus on. Työntekijä on aina työelämän heikompi osapuoli, ja Metsäteollisuus ry:n johdolla hänestä halutaan vielä heikompi.
Metsäpatruunoiden ajatus on jo jonkin aikaa ollut, että ensin suitsitaan keskitettyjä sopimuksia tehnyt ja suomalaisen työn hinnasta neuvotellut työnantajakeskusjärjestö EK. Seuraavaksi vuorossa näyttäisi olevan valtakunnallisia sopimuksia neuvottelevat toimialakohtaiset työnantajaliitot. Idean aivan perimmäinen tavoite on, että yritykset neuvottelevat jatkossa työpaikkakohtaiset sopimukset suoraan yksittäisten työntekijöiden kanssa.
Metsäpatruunoiden kaavailema kehitys vaikuttaa urheilutermiä käyttääkseni vähän siltä, että nyt liukuu kiekko omaan maaliin. Tarkoitan, että työnantajapuolella on jo pitkään haluttu vähentää työehtosopimusten määrää. Työpaikkakohtaisen sopimisen tiellä kuljetaan kuitenkin aivan päinvastaiseen suuntaan. Silloin tehdään moninkertainen määrä paikallisia työehtosopimuksia. Se puolestaan lisää yrityksen henkilöstöhallinnon kuormitusta ja edellyttää lisää resursseja tehtävästä suoriutumiseksi.