Kotona perheen silmissä Anni oli aktiivinen, menevä tyttö, joka harrasti urheilua, lauloi useammassa kuorossa ja oli luokkansa luottohenkilö.
Äänet alkoivat kahdeksannella luokalla vuonna 2002.
– Kai minä tavallaan tiesin, että mitä ne ovat, Anni Tervonen, nyt 30, pohtii.
Anni oli tuolloin 14-vuotias. Hän oli jo 11-vuotiaana viillellyt itseään. Kestäisi vuoden, että Anni kertoisi äänistä perheelleen.
Kuin salama kirkkaalta taivaalta
Kotona perheen silmissä Anni oli aktiivinen, menevä tyttö, joka harrasti urheilua, lauloi useammassa kuorossa ja oli luokkansa luottohenkilö.
– Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, että hänellä on tällainen sairaus. Tai enemmänkin, että mikä se sairaus on, koska silloin sitä ei vielä tiedetty, Annin äiti Pirjo Tervonen, 62, muistaa.
Perhe ei osannut epäillä minkään olevan vialla, kunnes heihin otettiin yhteyttä seurakunnan nuorten leiriltä. Anni oli ottanut lääkkeitä.
– Siinä samalla kävi ilmi, että hän viiltelee itseään, ja että hänellä ei oikeastaan ollut ollenkaan halua elää. Eli hän oli hyvin itsetuhoinen, Pirjo kuvaa.
Tieto lamautti. Pirjo ei kyennyt tarttumaan tilanteeseen.
– Jos koulun terveydenhoitaja ei olisi ottanut ikään kuin ohjaksia käsiinsä, en tiedä, olisiko tyttöä hoitanut kukaan. Hän kokosi meidät vanhemmat ja sai meidät näkemään, mistä on kysymys, hän muistaa.
Annin tapaus eteni psykiatriselle poliklinikalle ja sieltä sairaalaan. Yläasteen viimeisen luokan Anni kävi sairaalakoulussa.
"Sitä ei nähnyt toimeliaan tytön kuoren alle"
Äänien kuuleminen kävi ilmi sairaalassa psykologin testeissä. Samalla myös perhe sai tietää.
– En oikein tiedä, mitä siitä ajattelevat. Eivät ainakaan koskaan millään tavalla tuominneet, Anni pohtii.
Nyt sairaus on kuulunut Tervosten elämään 15 vuotta. Viimeisin diagnoosi on skitsoaffektiivinen häiriö.
Skitsoaffektiivinen häiriö
Jaksoittainen häiriö, jossa esiintyy sekä skitsofrenian että vakavien mielialahäiriöiden oireita, kuten masennusta, saman sairausjakson aikana.
Lähde: Mielenterveystalo.fi
Ensimmäisen diagnoosin saaminen vei yli viisi vuotta, osittain siksi, ettei murrosikäiselle mielellään anneta pysyvää diagnoosia. Noina vuosina Pirjo muistaa olleensa hukassa. Hän tunsi syyllisyyttä: olisiko työorientoitunut vanhempi voinut huomata tyttären pahan olon aiemmin?
– Sitä ei nähnyt toimeliaan tytön kuoren alle, että hänellä oli niin paha olla. Ajattelen tästäkin asiasta niin, että siihen itsesääliin ei voi jäädä rypemään, koska kukaan ei ole vielä keksinyt sitä kelloa, jonka voisi kääntää taaksepäin. Voi vain miettiä, että miten tästä eteenpäin.
Lopulta vuosien odotus päättyi. Anni sai ensimmäisen diagnoosinsa: hänellä epäiltiin skitsofreniaa.
– Se voi jollekin ihmiselle olla maailmanloppu. Minulle se oli suuri helpotus. Se ensimmäinen kerta, kun sanottiin, että mahdollisesti skitsofrenia on tämän sairauden nimi, en ajatellut ”hyi kauheaa, tämä on loppuelämän sairaus”. Ajattelin niin, että nyt sillä sairaudella on nimi, ja nyt sitä voidaan hoitaa, Pirjo kuvaa.
– Monta kertaa on kysytty, että häpeätkö. Sellaista en ainakaan tiedosta koskaan tunteneeni. Ajattelen, että oli sairaus jalassa tai päässä, niin se on ihan sama asia, Pirjo sanoo.
Kaikista vaikeimpana Pirjo muistaa kesän, jona Annille haettiin oikeaa lääkettä. Koko kesän lääkkeitä tuli ja meni; Anni tunsi olevansa ”kuin koekaniini”, johon pumpataan ensin yhtä, sitten toista lääkettä.
– Silloin ajattelin, että jos hän nyt tekee itselleen jotain, niin ymmärrän sen. Hän oli niin epätoivoinen siinä tilanteessa, Pirjo sanoo.
Annille kokeiltiin sähköhoitoa ja terapiaa. Hän oli useita kertoja pakkohoidossa; ei ollut muuta keinoa pitää häntä hengissä. Sairaalajaksot kestivät viikoista kahdeksaan kuukauteen.
– Hän on itsekin sanonut olevansa sitä mieltä, että yhtään turhaa pakkohoitopäätöstä ei ole tehty. Että ne ovat olleet päätöksiä, jotka ovat olleet tarpeen, Pirjo kuvaa.
Äänet vähättelevät ja käskevät
Nykyisin Anni on eläkkeellä, mutta toimii tukihenkilönä, kokemusasiantuntijana ja aktiivisesti Suomen moniäänisissä. Hänellä on toiminimi, jonka puitteissa hän tekee erilaisia käsitöitä. Lääke takaa, että äänet vaivaavat vähemmän, ja Anni voi elää normaalia elämää.
Äänet Annin mielessä ovat haukkuvia ja solvaavia. Ne vähättelevät ja käskevät. Vaikeinta on hallita niitä hallinta arjessa.
– Minulla on helppoja keinoja, kuten että televisio on päällä, tai musiikkia, tai jotain tällaista. Sitten on vaikeampia keinoja, jotka nykyisin ovat jo alkaneet toimia. On esimerkiksi kellottaminen, eli sanon äänille, että nyt ette tule, saatte tulla kahden tunnin päästä ja olla puoli tuntia. Myös uiminen on minulle tärkeää ja se on tehokas hallintakeino, Anni sanoo.
Äänien kuulemisesta syntyy monia erilaisia mielikuvia. Aiheesta ei aina ole helppo keskustella.
– Kyllähän monet leimaavat ihan täysin hulluksi heti, Anni myöntää.
Hän ei koskaan ajatellut, että toipumisen tie on helppo. Sen rankkuus on kuitenkin yllättänyt.
– Jos joku on yllättänyt, niin ehkä se, kuinka työlästä ihan normaali elämä on, Anni sanoo.
– Joku aina joskus kysy minulta, eikö ole sellaista lääkettä, millä äänet saisi vaikenemaan. Uskon, että on, mutta ihminen varmaan olisi sitten vähän sellainen zombi eikä eläisi tässä maailmassa. Anni elää kuitenkin normaalia nuoren naisen elämää, Pirjo sanoo.
Vertaistuessa ei tarvitse selittää
Ammattilaisten suhtautuminen omaisiin on vuosien varrella muuttunut. Se oli Etelä-Pohjanmaan psykiatrisessa hoidossa hyvin erilaista vielä 15 vuotta sitten.
– Sitä tunsi olevansa aika ulkopuolinen ja aika ymmällään. Eihän sairauden diagnoosiakaan tullut kuin vasta monen vuoden kuluttua. Sitä vain ihmetteli, että miksi, mistä tämä johtuu, mikä on syy. Sanoisin olevani nyt aikuisen ihmisen hoidossa paljon enemmän mukana kuin silloin sen lapsen hoidossa! Pirjo kuvaa.
Lue myös: Niko halvaantui yllättäen 16-vuotiaana: "Yhtäkkiä suurin murhe olikin, että kävelenkö mä enää koskaan"
Pirjon mukaan Etelä-Pohjanmaalla kuntoutuja osallistuu itse hoitonsa suunnitteluun. Kokemusasiantuntijat ovat vahvasti mukana erilaisissa projekteissa. Pirjo on kuulunut Mielenterveysomaisten keskusliitto Finfamin Etelä-Pohjanmaan alueyhdistykseen kuutisen vuotta ja vetää itsekin vertaistukiryhmää.
– Siellä voi aloittaa jutun ihan alusta tai hyvin keskeltä, ja aina se toinen ihminen ymmärtää, mistä puhut ja missä olet. Joskus voit olla hiljaa, tai itkeä itseksesi, jos on paha olla, tai voit olla ja nauraa. Siellä ei tarvitse selittää yhtään mitään.
Samaan tilanteeseen joutuviin vanhempiin Pirjo valaisi rohkeutta.
– Ihan ensimmäisenä täytyy olla todella rohkea ja uskaltaa kysyä lääkäriltä, ja täytyy uskaltaa myös kyseenalaistaa hoitopäätöksiä. Me olimme ehkä aika kilttejä ja hiljaisia, emme uskaltaneet kritisoida. Ja ilman muuta pitää huolehtia omasta itsestään, se läheinenkään ei voi hyvin, jos ei itse voi hyvin. Silloin se tarkoittaa sitä, että joskus täytyy pitää välimatkaa läheiseen, Pirjo neuvoo.
Anni toivoisi, että voisi jatkossakin elää tasapainoista elämää yrityshommia ja kokemusasiantuntijan työtä tehden. Hän muistuttaa, että samaan tilanteeseen joutuvalle tärkeintä on puhua äänistä.
– Ettei ainakaan vaikenisi. Puhu niistä avoimesti.
***
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.