Paitsi että Finlandia-palkittu Hävitys on kaunokirjallisesti ansiokas, se luo kokonaan uuden, raadollisen tavan puhua kouluväkivallasta, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Juulia Jaulimo arviossaan.
Kun Iida Rauman romaanista Hävitys ilmestyi ensimmäisiä arvioita, joissa nostettiin esiin, että teos on omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava romaani kiusaamisesta, ensireaktioni teosta lukeamtta oli torjuva.
Nyt, kun teos on voittanut kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, lienee yllätyksetöntä todeta, että torjuvuus oli perusteetonta. Kiinnostavampaa sen sijaan on, että lukiessani teosta ymmärsin, mistä torjuvuus kumpusi: koulukiusaamisesta on tapana puhua niin ulkokultaisesti, että koko aihe samaan aikaan sekä kutistuu yhteiskunnallisena ongelmana varsin pieneksi että näennäisessä ratkaisemattomuudessaan paisuu ikuisuusongelmaksi.
Juuri tällaista ajattelutapaaHävitys armottomalla rehellisyydellään purkaa.
A:n tarina
Hävityksen päähenkilö, nimeämätön A, on päivisin historianopettaja, öisin hän potee unettomuutta ja juoksee. Yhdellä öisistä lenkeistään hän näkee vilaukselta alakouluaikaisen luokkalaisensa Iran tehdasalueella vaarallisilta vaikuttavissa olosuhteissa. A alkaa etsiä Iraa pakkomielteisesti ympäri Turkua, ja yhteinen menneisyys ja kokemus vakavasta koulukiusaamisesta peruskoulussa alkavat ensin läikkyä A:n ajatuksiin ja valtaavat ne sitten kokonaan.
Koska A on ammatiltaan opettaja, hän näkee kiusaamisen vielä aikuisenakin jatkuvasti silmiensä edessä – ja vaikkei näkisikään, trauma muokkaa A:n kokemusta ajasta ja pitää häntä otteessaan niin tiukasti, että menneisyys tulee osaksi nykyhetkeä, mitä kerronnassa kuvataan taitavasti.
