Akvarelleja Engelin kaupungista

Tänä jouluna Engel-kirja löytyy varmasti monesta lahjapaketista, kun Finlandia-palkinto nosti kirjan painosmäärät kymmeniintuhansiin kappaleisiin.

Kirja kertoo Carl Ludvik Engelistä, berliiniläisestä arkkitehdistä, joka sai suunnitellakseen Helsingin monumentaalikeskustan ja joka myöhemmällä iällä pääsi suunnittelemaan monia Suomen kirkkoja ja arvorakennuksia.

Engelin suuresta tehtävästä huolimatta kirjan pääasiallinen idea ei ole kertoa Helsingin muutoksesta suuriruhtinaskunnan pömpöösiksi pääkaupungiksi. Tarinan ydin on kertoa päiväkirjanomaisesti, mitä Engel ajatteli tuodessaan perheensä kaukaiseen, pimeään ja tuuliseen provissikaupunkiin ja yrittäessään elää elämäänsä tehtäväänsä toteuttaen.

Pääosassa tässä hieman melankolisessa kirjassa on itse elämä, joka hitaasti mutta vääjäämättä lipuu ohitse. Engel opastaa oivasti tytärtään, että viimeinen päivä ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa muu päivä elämässä.

Esikoiskirjailija Jukka Viikilä panee kirjassaan Engelin ajattelemaan jotenkin siihen tapaan, että vaikka ihmisellä olisi kuinka ihmeellinen tai suuri tehtävä, loppujen lopuksi hän kuitenkin elää omaa pientä elämäänsä varsin arkipäiväisine murheineen.

Engel pohtii lapsiaan ja vaimoaan. Esimerkiksi vaimo tuntuu olevan tärkeä mutta silti melkeinpä vieras. Kun vaimo Charlotte kuolee, Engel miettii, osoittiko hän rakkautta vaimolleen tarpeeksi. "Nyt hän on kuollut. Miltei kaikki mahdollisuudet rakastaa jätin käyttämättä. Jos Charlotte eläisi, tuskin mikään olisi toisin. Sitten hän taas kuolisi."

Välillä Engel ajattelee häntä päiväkävelyllä seurannutta koiraa, välillä paukkeesta villiintynyttä hevosta, joka juoksee mereen. Toisinaan joku työmies kuolee ja Engel omistaa hetkellisen ajatuksen tuolle kuolemalle. Kirja on täynnä fragmentteja, ajatuksenpoikasia, lyyrisiä huokauksia, jotka täyttävät hetkeksi mielen mutta katoavat sitten nopeasti unohduksiin.

Suurista tehtävistä huolimatta elämä voi olla aika huomaamatonta. Voisipa jopa sanoa, että vanhetessaan fiktiivinen Engel masentuu, näkee asiat turhina ja mitäänsanomattomina. Tämä masentuminen tarttuu lukijaankin, joka kirjan puolivälin jälkeen alkaa odottaa jotakin käännettä. Sitä ei tule. Elämä etenee kohti kuolemaa.

Mutta jäihin meille nuo rakennukset.

Pertti Nyberg