Annelin äiti myi lapsensa adoptiovanhemmille, joiden luona tyttö joutui kiusatuksi, hakatuksi ja näkemään nälkää. Päässä tuntuu edelleen adoptioisän lyömä monttu ja sielussa äidin viimeiset sanat luovutuksen hetkellä.
Kun Anneli Heino 1940-luvulla oli kolme ja puolivuotias, äiti puki hänet uuteen mekkoon ja kenkiin ja laittoi rusetin päähän. Kaksikko meni Kuopion satamaan ja käveli täysin vieraan naisen luokse.
– Tässä on sinun uusi äitisi. Älä puhu, kerro tai kysy mitään, äiti sanoi.
Nuo sanat piirrettiin ikuisiksi ajoiksi Annelin sieluun.
– Tilanne oli aivan hirveä. En ollut koskaan edes nähnyt koko naista. Kun lähdimme laivalla uutta kotia kohti, minä huusin, revin, potkin, kiroilin ja uhkasin heittäytyä järveen. Niinpä uusi adoptioäitini lukitsi minut hyttiin. Tutkin itsekseni pientä pyöreää ikkunaa yrittäen saada sen auki, Anneli kertoo.
Mutta ikkuna pysyi kiinni. Aivan kuten ovi Annelin entiseen elämäänkin.
Äiti luopui kaikista lapsistaan
Anneli oli syntynyt perheeseen, jossa oli ennestään kahdeksan lasta. Heistä seitsemän oli Annelin leskeksi jääneen biologisen isän edellisestä suhteesta, yksi äidin aviottomasta suhteesta.
– Vanhempani tapasivat, kun isä etsi perheelleen apulaista ja lastenhoitajaa. Sitten he päätyivätkin naimisiin, Anneli kertoo.
Jo ensimmäisen vuoden aikana äiti ilmeisesti väsyi katraan hoitamiseen. Anneli ei suinkaan ollut ensimmäinen lapsi, josta hän luopui.
– Äiti antoi aikaisemmasta suhteesta syntyneen pikkupoikansa lapsettomaksi jääneelle siskolleen. Kun minusta oli luovuttu, myös vuotta myöhemmin syntynyt pikkuveljeni joutui adoptoitavaksi. Isän kuoleman jälkeen muut lapset menivät poikakotiin tai muuttivat pois.
Eli kiusattuna ja nälässä
Uudella paikkakunnalla Anneli leimautui kummajaiseksi.
– Ei siellä ollut koskaan ennen adoptoitu ketään. Toiset lapset alkoivat heti kiusata, eikä minua hyväksytty aluksi oikein mihinkään mukaan, Anneli kertoo.
Pahinta oli silti kotona.
– Näin nälkää. Koulussa ei siihen aikaan tarjoiltu lämmintä ruokaa, ja sain adoptiovanhemmilta aamuisin syödäkseni vain kaksi pientä hapanvoileipää, pullasiivun ja maitokahvia. Nukkumista varten heitettiin littana patja kylmälle lattialle. Yritin kääriytyä peittoon, että olisi edes vähän lämpimämpi.
Lukittiin pakkasessa ulos
Anneli sanoo, ettei hänen ja adoptiovanhempien välillä ollut kirjaimellisestikaan muuta kuin pakkasta.
– Kerran talvella palasin vahingossa hieman myöhässä kotiin luistelemasta. Näin, että sisällä oli kyläukkoja ryyppäämässä. Koska kaikki ovet oli lukittu, koputtelin ja pyysin päästä sisään. Adoptioisä sanoi, että olet myöhässä, et pääse!
Ulkona paukkui liki 20 asteen pakkanen. Anneli meni kylmään saunaan istumaan ja kääri pukuhuoneen mattoja ympärilleen.
– En uskaltanut sytyttää tulta, koska pelkäsin, että adoptioisä huomaisi sen.
Kukaan ei puuttunut hakkaamiseen
Adoptioisä uhkasi tappaa Annelin monta kertaa.
– Kerran ukko hakkasi selkäni verille pyssyn rassilla. Päätin, että vaikka tappaisi, ääntä en päästä. Hän hurjistui vielä enemmän, kun en itkenyt. Adoptioäiti katseli kaiken aikaa ovelta eikä tehnyt mitään lopettaakseen, Anneli muistelee.
Kun mies jostain syystä sai hakkaamisesta tarpeekseen, Anneli meni hiljaa saunaan pesemään verijälkiä pois.
– Kun seuraavana päivänä samaa rippikoulua käyneet tuttavat alkoivat taas tehdä jostain kiusaa, riisuin vaatteet ylävartalostani ja sanoin: katsokaa, tällaista meillä on! Tuli hiljaista. Kukaan ei puhunut mitään.
Kun Anneli maanantaina meni luokkaan, rehtori katsoi häntä todella pitkään.
– Luultavasti joku rippikoululaisista oli käynyt sanomassa, että Anneli on hakattu. Mutta kukaan ei tehnyt mitään auttaakseen.
Äiti oli saanut lapsista rahaa
Vanhempana Anneli etsi käsiinsä biologiset sukulaisensa.
– Minun täytyi saada tietää, kuka olen ja mistä tulen. On hirvittävää, kun ei tunne omaa alkuperäänsä.
Biologiselta veljeltään Anneli sai tietää, että adoptiovanhemmat olivat maksaneet heistä rahaa äidille.
– Summaa en tiedä, mutta veljen adoptioisä oli puhunut siihen sävyyn, että se oli aikamoinen.
Kuolinvuoteen anteeksipyynnöllä ei merkitystä
Lapsuuden kokemuksilla on ollut suuri vaikutus Annelin elämään.
– Minun on hirveän vaikea tutustua ja luottaa ihmisiin. Kestää kauan, ennen kuin päästän ketään lähelle. Toisaalta olen hyvin herkkä auttamaan niitä, joilla menee huonommin.
Omien lasten kohdalla Anneli on pitänyt huolen siitä, että heillä on kaikkea sitä, mitä hän ei koskaan saanut.
– Adoptiovanhempieni kaltaisten ihmisten ei olisi koskaan pitänyt edes hankkia lasta. Jotain tyhjää kohtaa elämässään adoptioäitini yritti varmaan sillä paikata. Adoptioisäni sen sijaan sanoi, ettei hän koskaan edes halunnut minua, Anneli kertoo.
– Päälaellani tuntuu edelleen monttu, joka tuli, kun hän löi minua raudalla niin, että kalloni murtui. Toiseen ohimoon on lyöty veitsellä ja pullolla. Kylkiluut, ranteet, olkapäät ja poskiluut hän murskasi myös, minkä vuoksi selkäni ja vatsan sidekudokseni ovat aivan mömmöä eivätkä pysy koossa.
Kuolinvuoteella adoptioisä pyysi Annelilta armahdusta.
– Hän sanoi, että on ollut paha – voinko antaa anteeksi? En vastannut, sillä tuollaisilla sanoilla ei poisteta sitä pahaa ja tuskaa, jota on joutunut kokemaan koko elämänsä.
Studio55.fi/Piia Simola
Näin hirveää oli entisaikojen skitsofrenialääkitys – Jätti Aira Samulinin tyttäreen ikuiset jäljet
Miniälleen äidinpalkkaa maksanut Aira Samulin: Näin kotiäitien tulisi toimia
Aira Samulin: Pelkään tyttäreni vanhenemista enemmän kuin omaani
Kuvat: Colourbox.com ja Lehtikuva
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.