Äidin kuolema jättää jälkensä jokaiseen. Carmel Breathnach kertoo oppineensa ymmärtämään joitain asioita vasta äitinsä kuoleman jälkeen.
Carmel Breathnach oli 11-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli syöpään. Äidin kuolemasta on lähes 30 vuotta aikaa, mutta hän kaipaa äitiään yhä ja purkaa suruaan kirjoittamalla blogia.
Hän listaa kolme asiaa, jotka hän on oppinut ymmärtämään äitinsä kuoleman jälkeen.
1. Suru ilmenee muutenkin kuin kyyneleinä
Kaikilla on oma tapansa surra. Suru voi näyttäytyä kyynelinä, mutta myös suuttumuksena, syyllisyydentuntona, pelkona ja joskus jopa rauhana. Ainoa mikä on varmaa on se, että suru on arvaamaton ja siksi myös uuvuttava kokemus.
Hän kertoo itkeneensä äitinsä hautajaisissa, mutta kuoleman jälkeisinä vuosina hän muistaa tunteneensa ennemmin pelon ja vihan tunteita kuin surua. Täytettyään 20 vuotta suru iski yhtäkkiä täydellä teholla, kun hänen ystävänsä otti asian puheeksi. Breathnach murtui täysin, mutta se toi mukanaan helpotuksen tunteen.
Suru muistuttaa itsestään edelleen aika ajoin. Hääpuvun valitseminen ilman äitiä oli Breathnachille kova paikka, mutta äidin kaipuu voi yllättää myös aivan arkisissa tilanteissa. Äitien ja tyttärien näkeminen kaupungilla muistuttaa Breathnachia siitä, kuinka ihanaa voisi olla viettää aikaa oman äidin kanssa. Kaipuu ei mene koskaan pois, mutta ajan mittaan tunteidensa kanssa oppii elämään.