Heikki on kirjoittanut eläkkeelle jäämisen jälkeen parikymmentä kirjaa. Yli seitsemänkymppisenä hän teki väitöskirjan ja valmistui tekniikan tohtoriksi. Heikin mielestä koskaan ei ole liian myöhäistä oppia.
Kun Heikki K. Lähde syntyi Hämeenlinnassa vuonna 1934, hänen tulevaisuutensa oli oikeastaan jo selvillä. Maanviljelijän esikoisesta tulisi tietenkin tilan jatkaja.
Mutta isä päätti toisin.
– Hän ajatteli, ettei minusta ollut maatilan töihin. Siksi minut passitettiin kouluun. Se oli hyvin harvinaista noihin aikoihin. Useimmat jäivät kotitilalle, Heikki kertoo.
Heikki sen sijaan painoi myöhemmin ylioppilaslakin päähänsä Hämeenlinnan lyseossa. Maanmittausinsinööriksi hän valmistui Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1960.
– Se oli kutsumusammatti. Olin mielelläni tekemisissä maaseudun ihmisten kanssa. Toimenkuva oli liikkuva: kävin töissä yli 300:ssa Suomen kunnassa.
Matto vedettiin jalkojen alta vuonna 1991.
– Hallitus päätti, ettei Suomi enää tarvinnut kaltaisiani virkamiehiä. Minut siirrettiin pois työelämästä 57-vuotiaana, Heikki sanoo.
Vaikka töiden loppuminen tuntui ikävältä, Heikki on löytänyt siitä jälkeenpäin hyviäkin puolia.
– Minun työpöydälläni ei ollut tekstinkäsittelylaitteita, mihin olen hyvin tyytyväinen. Myöhemmin muutoksen vauhti on ollut rajua.
Menneisyys kiehtoi Heikkiä enemmän.
– Aloin harrastaa täysipäiväisesti sukututkimusta. Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut maaseudun luonnosta ja kotiseudustani, Lammin kunnan Lieson kylästä.
– Sukututkimus on niin helppoa, että jokainen voi tehdä sitä – mutta silti niin vaikeaa, ettei kukaan saa sitä koskaan valmiiksi.
16 vuotta eläkkeelle jäännin jälkeen Heikki oli kirjoittanut jo parikymmentä kirjaa sukututkimukseen liittyen. 73-vuotiaana aihe herätti vielä uuden idean.
– Olen torpparisukua sekä isän että äidin puolelta. Minua hämmästytti, kuinka paljon perinteinen mielikuva torpparista erosi omista sukulaisistani. He kun eivät olleet suurtilojen ja kartanoiden työläisiä vaan omistivat omat tilansa. Minua alettiin potkia tekemään väitöskirja aiheesta, Heikki kertoo.
Heikki anoi ja pääsi yliopistojen järjestämälle tohtorivalmennuskurssille.
– Rupesin tekemään väitöskirjaa Teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolle. Selvitin isojaon vaikutusta torpparijärjestelmään. Löysin kuin löysinkin perinteisten kartanoiden työvoiman eli työvoimatorppareiden rinnalle uuden ryhmän: uudisasutustorpparit eli pysyvät viljelijät.
– Esimerkiksi Liesoon oli aiemmin yhteisenä toimineelle metsäalueelle rakentunut kolme uutta asuinkylää, kymmenen uudistaloa ja muutamia kymmeniä torppia. Maatilojen luominen metsämaalle oli kovaa työtä.
Heikki teki väitöskirjansa kirjallisuuden ja maanmittaustutkimusten pohjalta.
– Minulle tuli jonkinlaisena yllätyksenä, kuinka suuri työ siinä olikaan. Jouduin tutkimaan ja tenttimään yli 15 000 sivua tieteellistä tekstiä. Väitöskirjan itsensä taas piti sisältää jotain uutta, tieteellistä tietoa.
Enemmistö työstä tuli tehdyksi kotona.
– Toistakymmentä opintoviikkoa suoritin tohtorivalmennuksessa. Lisäksi kävin Otaniemessä luennoilla ja tenteissä. 40 vuoden kokemus alalta auttoi jonkin verran: kaikkea ei tarvinnut lukea ja painaa mieleen niin tarkasti.
Opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa, nykyisessä Aalto-yliopistossa, ei tietenkään tuntunut samalta kuin Heikin opiskellessa siellä ensimmäisen kerran 1950-luvulla.
– Nuoremmat opiskelijat ihmettelivät jonkin verran, miksi olin koulun penkillä. Mutta heidän kanssaan oli mukava keskustella. Maailma muuttuu kaiken aikaa – jos sitä vain seuraa sivusta, kelkasta tippuu nopeasti, Heikki sanoo.
Heikki huomasi, että tietokoneet ja kansainvälistyminen olivat avanneet opiskelijoille uudenlaisia mahdollisuuksia.
– Toisaalta vaatimuksiakin oli tietyllä tavalla enemmän. Kun opiskelu piti vielä maksaa itse, akateemista vapautta oli runsaammin. Valtio ei ollut millään tavalla mukana – nyt kun on, se myös edellyttää tuloksia tietyssä ajassa.
Jos Heikki jotain muutoksia huomasi 1950- ja 2000-luvun opiskelijoissa, niin ne olivat hyviä.
– Nuorilla on motivaatiota ja halua opiskella. Mielikuva nuorisosta on mielestäni ylipäänsä hieman väärä. Se johtuu siitä, että mediassa uutisen pitää olla huono ollakseen hyvä.
Heikki promotoitiin tekniikan tohtoriksi toinen huhtikuuta vuonna 2008 Teknillisen korkeakoulun 100-vuotisjuhlassa. Väitöskirjan aloittamisesta oli tuolloin kulunut noin neljä vuotta.
– Se tunne oli melkoisen vapauttava. En meinannut uskoa, että todella pystyin siihen. Saavutuksesta tiedon saaneet kotiseutulaiset lähettivät onnitteluja ja toimittivat väitöstilan pöydälle pullia sekä suoraan kasteiselta niityltä poimittuja kukkia.
Heikillä säilyi koko väitöskirjan tekemisen ajan hyvä tunne ja motivaatio.
– Hieman liian iso siitä meinasi tulla – kun sivuja oli pitkälti yli 400, ohjaajat toppuuttelivat, että väitöskirja ei ole mikään käsikirja. Lopulta sain sivumäärän karsittua noin 300:een.
– En missään vaiheessa oikeastaan jännittänyt lopputulosta. Enhän minä varsinaisesti tarvinnut väitöskirjaa mihinkään. Tein sen vain kiinnostuksesta kotiseutua, sukututkimusta ja esi-isien elämää kohtaan.
Heikki ei ole jäänyt makaamaan laakereilleen väitöskirjan jälkeenkään. Uusi kirja maaseudun muutoksesta ilmestyi viime kesänä.
– Jos Luoja suo elon päiviä, niin en aio jäädä sohvaperunaksi vastaisuudessakaan. Tällä hetkellä työstän paria kirjaa.
Heikki kannustaa muitakin opiskelemaan ja innostumaan iästä riippumatta.
– Työväenopistoissa ja aikuiskoulutuskeskuksissa käy hämmästyttävän paljon eläkeläisiä jatko-opintojen tai vaikka käsitöiden parissa. Koulutusjärjestelmähän on meille kaikille avoin.
– Onnea on unelmoida huomisesta, mutta siitä ovesta pitää itse mennä sisään. On oltava tahdonvoimaa ja halua oppia, Heikki sanoo.
Studio55.fi/Piia Simola
Kuvat: Colourbox.com, Timo Valkeapää