Norjalainen toisen maailmansodan lentäjä- ja navigointiveteraani Einar Sverre Pedersen sai vuonna 1948 ajatuksen: miksei vastaperustettu Skandinavian lentoyhtiö SAS voisi olla pioneeri ja aloittaa aikaa säästävän matkustajaliikenteen Euroopan ja Yhdysvaltain välillä pohjoisnavan kautta?
Nyt ajatus tuntuu itsestäänselvältä, mutta aikanaan se oli huimapäinen. Harvojen käytettävissä olleet kalliit lentomatkat tehtiin hitailla potkurikoneilla ja alkeellisilla suunnistusvälineillä. Pohjoisnapa oli lisäksi muutenkin ongelmallinen, kun maastosta puuttui päivänvalossa kiintopisteitä.
Lisäksi magneettinen napa oli tuhatkunta kilometriä todellisesta etelään ja kompassit näyttivät mitä sattui etelän ja pohjoisen väliltä. Aurinkokin oli kaamosaikaan näkymättömissä ja Pohjantähden näkyvyyteen ei voinut luottaa koneiden lentäessä nykyistä matalammalla. Jopa senaikaiset kellot kävivät epätarkasti magneettisuuden takia.
Einar Sverre Pedersen, joka oli lapsena nähnyt napatutkimuselokuvan ja saanut pysyvän innoituksen seutuun, ehdotti kuitenkin reittejä SAS:lle.
Yhtiö kiinnostui ja ryhtyi tekemään amerikkalaisen Bendix-yhtiön kanssa työtä kompassipulman ratkaisemiseksi. Bendix tuotti vastaukseksi gyroskoopin, joka osoitti annettuun suuntaan niin kauan kun kone lensi, eikä välittänyt magnetismista.
Toinen keksintö, joka tarvittiin, oli aurinkokompassi, joka näytti polarisoidun valon avulla sen, missä aurinko oli, vaikka se ei ollut näkyvissäkään. Kolmas elementti oli yksinkertaisesti kartta, ja se löytyi amerikkalaisilta. Tuhannen kilometrin matkasäästö oli näköpiirissä.
