Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Ja kun Jussi tarpeeksi kuokki suota, ei suota enää ollut.
Näitä pitkospuita kulkee meidän suuri historialinjamme, samaa valtaväylää kuin ihmiskunnan muuttuminen metsästäjä-keräilijöistä maanviljelijöiksi, ensin Lähi-Idän, Intian ja Kiinan hedelmällisissä jokilaaksoissa, sitten kaikkialla muuallakin. Aina näitä raukkoja rajoja myöten, joilla pakkanen panee sadon ja jos halla toistuu katovuodeksi asti, yhtyvät maa- ja metsätalous, kun pannaan leipään puolet petäjäistä eli jatketaan jauhoja männyllä.
Väinö Linnan Pohjantähden alkusanat ovat syöpyneet kansalliseen alitajuntaan, mutta vielä syvemmällä siellä vaikuttaa J.L. Runeberg, jonka Saarijärven Paavo taisteli ilmaston tilapäistä viilenemistä vastaan kaivamalla suopeltonsa ojat kaksi kertaa leveämmiksi – ja turhaan.
Kun katselin tässä äskettäin verkosta arkistofilmejä sodanjälkeisestä asutuksesta, nekin jatkoivat myyttiä: niin rintamamiehet kuin evakotkin ryhtyivät ensi töikseen raivaamaan ja kuivattamaan soita. Tähän oli muitakin kuin maatalouspoliittisia syitä. Turpeeseen sidottu pientilallinen, vaikka yhdellä lehmänkantturalla ja korvenkulmallakin, oli ikään kuin omistavaa luokkaa ja vähemmän altis kapinahengelle ja muulle sodan jälkeiselle kumousajattelulle.
Onko siis ihme, että nyt kun ilmaston muutos toiseen suuntaan, lämpimämmäksi, vaatii tieteelliseen tutkimustietoon perustuen soiden ennallistamista eli suunnan kääntämistä ikiaikaisesta tasan päinvastaiseksi, tämä ajatus ei ole kaikkien omaksuttavissa heti ja helposti.
Suo on nähty arvottomana niin kauan kuin se oli vain suota; energiaturve on tässä pitkässä historiassa vain viimeisin vaihe. Suo on ollut helppo raivata pelloksi. Yhteensä Suomen soita on raivattu pelloiksi lähes miljoona hehtaaria ja suoperäisten peltojen osuus koko peltoalasta on suurimmillaan siellä, missä viljely on muutenkin luonnonolosuhteiltaan vaikeaa eli Pohjois-Suomessa.
