Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Ja kun Jussi tarpeeksi kuokki suota, ei suota enää ollut.
Näitä pitkospuita kulkee meidän suuri historialinjamme, samaa valtaväylää kuin ihmiskunnan muuttuminen metsästäjä-keräilijöistä maanviljelijöiksi, ensin Lähi-Idän, Intian ja Kiinan hedelmällisissä jokilaaksoissa, sitten kaikkialla muuallakin. Aina näitä raukkoja rajoja myöten, joilla pakkanen panee sadon ja jos halla toistuu katovuodeksi asti, yhtyvät maa- ja metsätalous, kun pannaan leipään puolet petäjäistä eli jatketaan jauhoja männyllä.
Väinö Linnan Pohjantähden alkusanat ovat syöpyneet kansalliseen alitajuntaan, mutta vielä syvemmällä siellä vaikuttaa J.L. Runeberg, jonka Saarijärven Paavo taisteli ilmaston tilapäistä viilenemistä vastaan kaivamalla suopeltonsa ojat kaksi kertaa leveämmiksi – ja turhaan.
Kun katselin tässä äskettäin verkosta arkistofilmejä sodanjälkeisestä asutuksesta, nekin jatkoivat myyttiä: niin rintamamiehet kuin evakotkin ryhtyivät ensi töikseen raivaamaan ja kuivattamaan soita. Tähän oli muitakin kuin maatalouspoliittisia syitä. Turpeeseen sidottu pientilallinen, vaikka yhdellä lehmänkantturalla ja korvenkulmallakin, oli ikään kuin omistavaa luokkaa ja vähemmän altis kapinahengelle ja muulle sodan jälkeiselle kumousajattelulle.
Onko siis ihme, että nyt kun ilmaston muutos toiseen suuntaan, lämpimämmäksi, vaatii tieteelliseen tutkimustietoon perustuen soiden ennallistamista eli suunnan kääntämistä ikiaikaisesta tasan päinvastaiseksi, tämä ajatus ei ole kaikkien omaksuttavissa heti ja helposti.
Suo on nähty arvottomana niin kauan kuin se oli vain suota; energiaturve on tässä pitkässä historiassa vain viimeisin vaihe. Suo on ollut helppo raivata pelloksi. Yhteensä Suomen soita on raivattu pelloiksi lähes miljoona hehtaaria ja suoperäisten peltojen osuus koko peltoalasta on suurimmillaan siellä, missä viljely on muutenkin luonnonolosuhteiltaan vaikeaa eli Pohjois-Suomessa.
Sellainenkin tulee mieleen, että ihminen on monen peltokasvin osalta jo alun alkaenkin raivannut peltonsa kannattavuusrajan tuolle puolen eikä mikään maantalouden kehityksessä viimeisten sadan vuoden aikana ole tehnyt siitä sen paremmin itsellään kannattavaa, vaikka maatalous on koneistunut ja tehostunut monin keinoin. Tilakoko pieneni pienenemistään Suomessa ensin isojaon, sitten torppariuudistuksen ja lopulta asutustilojen myötä, kunnes EU:n jälkeen isommat farmarit ovat ostaneet elinkelvottomimpia tiloja – mutta tuotantopanosten kallistuessa tilakoon kasvaminen on silti ollut kilpajuoksua aikaa vastaan.
Tieto tuen tarpeesta on ollut läsnä jo kauan, mutta tieto soiden ja suopeltojen kemiasta on täydentynyt koko ajan. Suopellon vesitalous on hyvä, mutta koneistumisen myötä tärkeämmäksi tullut kyky kantaa koneita huono. Koska suoturve on orgaanista eli muinaisia kasveja, vapautuu siitä typpeä hyvin eikä peltoa tarvitse lannoittaa niin paljon. Mutta typpeä ja fosforia on huuhtoutunut vesistöön myös enemmän ja vesistö on rehevöitynyt. Suopeltojen osuus peltopinta-alasta on vain 14 prosenttia, mutta niiden osuus maatalouden kasvihuonepäästöistä on 50 prosenttia.
Pelloksi raivattu entinen suo onkin ilmaston lämpenemiselle kuin bensaa liekkeihin. Ja sama koskee suon turvekäyttöä – mielikuvat tarvitsevat päivittämistä ja osa turvepelloista suunnan kääntämistä.
Juttu jatkuu videon jälkeen.
2:14
Mielikuvista on kyse monessa muussakin ilmastokriisiin liittyvässä kysymyksessä. Somessa käytävä raivoisa lihasota perustuu myyttiin, että Suomessa olisi syöty kokolihaa enemmän ja kauemmin arkiruokana kuin muutaman viime vuosikymmenen ajan. Ja että naudanlihan kulutuksen väheneminen syöksisi karjatalouden kriisiin – kun nautojen määrä on kolmessakymmenessä viimeksi kuluneessa vuodessa vähentynyt jo 40 prosenttia. Naudanlihantuotanto sen sijaan on ollut hienoisessa kasvussa, eli elikot ovat isompia ja niistä saadaan enemmän lihaa.
Sen sijaan kokonaan lihattomalla ruokavaliolla on alle kymmenen prosenttia kotitalouksista – nuorissa osuus on tosin kaksinkertaistunut niin, että joka kuudes on kokonaan lihaton. Ei ihan vakuuta, että veganismi tai edes kasvissyönti olisi uusi valtavirta valtakunnan tasolla. Mutta sen tästä voi päätellä, että ne jotka syövät lihaa, syövät sitä aiempaa enemmän, vaikka juuri suurkuluttajien syömien määrien vähentäminen olisi tarpeen – eikä vain ilmaston, vaan myös terveysriskien, kuten paksusuolen syöpien vuoksi.
Nautojen määrä kyllä laskee ilman, että ne syödään aiempaa nopeammin pois päiviltä.
Mutta mielikuvat vaativat aktiivista päivittämistä. Sillä koko pallon eteen tehtävät käyttäytymismuutokset lähtevät liikkeelle mielikuvien korjaamisesta. Sillä tavoin muutos on hallittavissa. Tulevaisuudessa peltoja raivataan suoksi ja ruokavaliota muutetaan kestäväksi halliten ja harkiten.
Ja konkreettisesti: paljonko ennallistettuja suohehtaareja 2030? Sata vai kaksisataa tuhatta? Eikä pelkästään päästötavoitteita parinkymmenen vuoden päähän, vaan myös, mikä on nautojen nuppiluku 2040 – 700 000 vai 100 000 ammuvaa? Lehmän luonnollinen elinikä on muuten juuri tuo parikymmentä vuotta.
Nämä ovat asioita, joita ei päätetty Glasgowssa. Niistä päättävät kaikki suomalaiset kaupoissa, ravintoloissa ja ruokapöydissä siinä missä parlamentissa ja kabineteissakin.