Suomesta ei saa hyvää kebabia. Se, että yksi kaksi paikkaa muodostaa poikkeuksen, ei kumoa yleistä totuutta. Olen kyllästynyt ehdotuksiin, joita tämän totuuden lausuttuani saan kuulla. Aina, kun olen antanut ehdotetulle raflalle mahdollisuuden, olen vain osoittanut olleeni oikeassa. En tiedä, millainen kebab on Turkissa, mutta sen tiedän, että suomalaisten yleisesti sellaiseksi kuvittelema muoto on luokaton ja häväistys koko lajille. Olen syönyt kebabia Suomen lisäksi Saksassa, Liettuassa ja Ruotsissa. Muilla mailla kepsu on ollut aina todella hyvä, maukas ja ylpeydellä tehty, vaikka se olisi nautittu erittäin arveluttavan oloisessa myyntipisteessä pikkutunneilla.
Mollasin edellisessä lahmacun-postauksessani turkkilaisia ravintolanpitäjiä ja jatkan siitä. Minulla on heitä vastaan ainoastaan tarjotun ruoan suhteen ja heitänkin hartaan toiveen, että toisivat oman kulttuurinsa ruokakulttuuria säädyllisellä tasolla meidän länsimaalaisten nautittavaksi. Olen kuullut väittämän, että turkkilainen keittiö olisi maailman paras, koska se on napsinut parhaat palat lännestä, idästä ja etelästäkin. Pidän tuota mielipideporttia auki muutamien kokemieni häivähdysten pohjalta.
Löysin kirjastosta Andy Harrisin ja David Loftuksen mainion turkkilaiskeittokirjan Istanbulin makuja ja nappasin sieltä heti kebab-ohjeen työn alle. Maukas, syvä, raikas ja vivahteikas yhtä aikaa. Kuskaa kebab-pizzerioiden roinaa 6-0. Resepti hiottuna mun maun mukaan.
VINKKI! Resepti on monimuotoinen, mutta silti varsin helppo. Asioita voi yksinkertaistaa tekemällä ainekset etukäteen jääkaappiin vaikka edellisenä päivänä. Itseleivotut pitaleivät ovat parhaimmillaan mahdollisimman tuoreina. Kaupan suojakaasuversioilla voit toki oikaista, mutta itse tehtynä leivät ovat vaivan väärtejä.
