Vuoden isä Miika laittoi elämänsä uusiksi kaksi vuotta sitten liian kiltteytensä vuoksi: "Kenenkään ei tarvitse olla superisä – tavallinen arki riittää"

– Tai isiksi, niin kuin meillä täällä puhutaan, Niemelä sanoo.

Isyyden taival ei kuitenkaan ole aina ollut Niemelälle helppo. Mies alkoi jo poikamiehenä vetää Icehearts-järjestön poikajoukkuetta, johon valikoitui erityisen tuen tarpeessa olleita lapsia.

Niemelän aloittaessa vuonna 2001 nämä lapset olivat 6-vuotiaita eskaripoikia ja yhteinen matka kesti vuoteen 2013, jolloin pojista tuli täysi-ikäisiä nuoria miehiä.

– On äärimmäinen etuoikeus saada kulkea näin pitkäkestoinen taival saman porukan kanssa: Olla heille miehen mallina, mutta myös apuna, ystävänä ja rinnalla kulkijana. Siitä taipaleesta olen kovin ylpeä.

Iceheartsin periaatteena on tukea kokonaisvaltaisesti lapsia ja heidän perheitään.

– Olemme koulussa heidän tukenaan, järjestämme harrastustoimintaa ja olemme myös perheen tukena ja autamme, jos perhe tarvitsee apua ja tukea hyvin arkisissakin asioissa.

Palkitseva työ on vaatinut myös veronsa

Niemelän työ on ollut palkitsevaa ja merkityksellistä, mutta se on vaatinut myös veronsa.

– Lapseni ovat syntyneet tämän projektin aikana. Työhön on uppoutunut niin paljon, että annan äärimmäisen suuren kiitoksen vaimolleni. Hän on ollut se perheen tukipilari, kun lapset ovat syntyneet ja olleet pieniä. Ei se helppoa ole ollut.

Oletko sinut sen kanssa, miten aikaa on tullut jaettua työn ja perheen kesken, vai tuntuuko, että olet kasvattanut muiden lapsia omiesi kustannuksella?

– Varmasti sitä työtä on tehty myös perheen kustannuksella. Puhelin on soinut iltaisin ja viikonloppuisin. Kyllä se ison osan on vienyt perheeltäkin ja siitä en pysty olemaan enempää kiitollinen puolisolleni.

Vaimo pakotti pysähtymään

Haastattelupäivä 7. marraskuuta on Niemelälle hyvin merkityksellinen.

– Kaksi vuotta sitten minulla alkoi sellainen pysähtymisen matka. Ilman puolisoani en ehkä olisi osannut pysähtyä, mutta se oli hyvin tärkeää.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, päivä on sama, jolloin Niemelä palkittiin Vuoden isä -tunnustuksella. Niemelä puhuu hyvin avoimesti siitä, kuinka suuri merkitys tällä päivällä kaksi vuotta sitten oli hänen elämässään.

– Vauhti oli silloin kova, olin koko ajan jossain ja lupauduin joka paikkaan. Olin paljon poissa kotoa. Kiltteyden kipeys on juuri siinä, ettei osaa asettaa omia rajojaan. Kiltti ihminen saa paljon kiitosta, kun hän lupautuu kaikkialle eikä osaa asettaa omia rajojaan. Ja asiat hämärtyvät, kun tekemisistään saa kuitenkin paljon kiitosta koko ajan.

"Ei" oli vaikea sana

Kaksi vuotta sitten vaimo istutti Miika Niemelän alas ja halusi puhua siitä, mikä oli miehen rooli perheessään, aviomiehenä ja isänä.

– Olen aika kiltti persoona ja ein sanominen oli kovin vaikeaa. Lupauduin kaikkeen ja kaikkialle. En ollenkaan osannut nähdä niin lähelle, kuin olisi pitänyt osata nähdä. Siinä keskustelussa punnittiin tietysti parisuhde, yhteinen jatkomme ja myös isyyden velvollisuuksia. Minulle tuli kamala hätä.

Niemelä kertoo haastattelun aikana useaan otteeseen olevansa "puhuttelusta" vaimolleen erittäin kiitollinen.

– Luojan kiitos siinä kohtaa minut pysäytettiin ja aloitin ikään kuin matkan itseeni. Sain vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin kuin kuka minä olen ja mitä minä haluan? Samalla opin näkemään lähelle ja rajaamaan työtä ja muuta tekemistä.

Myös isyys on nykyään erilaista.

– Ilman tätä kahden vuoden äärimmäisen raskasta ja ahdistavaakin matkaa en olisi nyt tässä. Se on ollut valtavan tärkeä prosessi. Se teki kyllä minusta hyvin erilaisen miehen ja myös erilaisen isän. Isän roolini on vahvistunut ja selkiytynyt hurjasti tänä aikana.

Vuoden isä kertoo olevansa ylpeä itsestään siinä, että vaikka hän ei itse ymmärtänyt pysähtyä, hän ei kieltänyt pysäyttämistä. Niemelä ei myöskään epäröinyt hakea vaikeuksiinsa ammattiapua.

– Ammattiauttajan kanssa pääsin prosessoimaan ihan lapsuudesta lähtien niitä asioita, jotka minut ovat tähän tuoneet. Se avasi minulle aivan uudenlaisen maailman. Ymmärsin, että minullakin on oikeus sanoa ei ja minullakin on oikeus rajata omia menemisiä niin silläkin ehdolla, että siihen joku pettyy.

Uusi rooli piti opetella

Oma perhe varmasti oli tyytyväinen?

– Ehdottomasti, mutta kyllä lasten reaktio oli osaksi myös sellaista ihmetystä. Että ai, isi tulikin kotiin ennen kuin äiti!

– Ja se oli myös totuttelua, myös minulla oli valtava tottuminen siihen, että voin ja saan kantaa vastuuta niistä asioista, mistä vaimoni on käytännössä vastannut kaikki nämä vuodet. Mutta se kaikki on kyllä maksanut itsensä takaisin.

Erityisen työlästä Niemelälle oli opetella, että voi yhä olla hyvä tyyppi, vaikka ei aina menekään kun pyydetään.

– Ein sanominen oli myös valtava opettelun aihe, ja kyllä se minua pelotti. Minulla on valtavan laaja sosiaalinen piiri ja iso ystäväporukka ja oli totuttu siihen, että aina menin, kun pyydettiin.

– Mutta minulla oli vaakakupissa niin paljon, ja halusin tehdä tämän matkan, että myös itse voisin paremmin. Kun joka paikkaan sanoo joo, et ole koskaan lähellekään valmis. Hämäävin tekijä itselleni oli ajatus, että on hyvä maine, koska autat ja tulet aina. Harva rupesi suuta louskuttamaan siitä, että on hyvä äijä.

"Tavallinen arki riittää"

Niemelä haluaakin kannustaa myös muita vanhempia keskittymään enemmän lapsiin ja perheeseen.

– Ymmärsin, että se tärkein aarre on kuitenkin täällä kotona. Omien rajojen opetteleminen on ollut hieno, mutta raskas matka. Me nelikymppiset aika usein jostain kriiseilemme, ei se varmasti ihan sattumaa ole. Ja lapsetkin kasvavat. Aika usein, kun tulen töistä kotiin, täällä on tyhjä talo ja sitten sitä rupeaa miettimään kaikenlaista..

Mikä on tärkeää isyydessä?

– En voi oikein olla mitään muuta mieltä kuin että läsnäolo. Mutta pitää olla läsnä eikä vain paikalla. Tavallinen arki riittää, siinä ei tarvita mitään hokkuspokkustemppuja. Tärkeintä on, että osaa olla korvat auki lapsille ja kuulla heitä ja kuunnella heitä: se, että lapsi tulee nähdyksi ja kuulluksi.

Niemelä korostaa, että mikään superisä ei tarvitse olla.

– Minä haluaisin rohkaista kaikkia isiä ottamaan isompaa roolia perheessään. Itse näen urheilumaailmassa, että siellä isät ovat läsnä: isiä näkyvät pelikentillä ja valmennuksessa, se on isien maailma.

– Jos taas ajattelen esimerkiksi koulun vanhempainiltoja tai vanhempainyhdistyksiä, siellä isät loistavat poissaolollaan. Niitä rajoja haluaisin rikkoa.

Niemelän mukaan isyys, ja vanhemmuus ylipäänsä, ovat valintoja.

– Jos esimerkiksi omat harrastukset täyttävät kaikki arki-illat, kannattaa miettiä, voisiko käyttää iltoja siihen, että menisikin lasten kanssa yhdessä vaikka uimaan. Ne ovat sellaisia valintoja, jotka näkyvät myös lapsille.

– Toinen tärkeä miettimisen paikka on se, että aika usein me täytämme myös lasten päivät ja illat harrastuksilla. Ja silloin olisi hyvä kysyä lapsiltakin säännöllisesti, että onko tämä sinulle hyvä ja onko tässä sinulle jotain liikaa. Ja että voisiko arjessa olla myös muutama ilta, jolloin ei olisikaan mitään menoa kenelläkään.

Punttisalista uusi yhteinen harrastus

Niemelän perheessä käydään uutena harrastuksena punttisalilla koko perheen voimin, vaikka nuorin tytär on vasta 8-vuotias.

– Se on aloitettu ihan muutama viikko sitten ja kaikki ovat todella innoissaan. Eri asioita on siellä tietysti tehdään, mutta yhdessä lähdetään. Eihän sen parempaa ole, se ilo kaikilla.

– Minä nautin ehkä kaikkein eniten tällä hetkellä niistä hetkistä, kun perhe lysähtää sohvalle, on se sitten yhdessä pelaamista tai vaikka television katselua, mutta sellaista selkeää yhdessäoloa ja aikaa, jossa olemme toistemme saatavilla. Siinä ehkä ollaan jotenkin ytimessä.

Niemelä korostaakin perheen yhteisen tekemisen tärkeyttä. Haastattelumme hän lopettaa siteeraamalla entistä arkkipiispaa.

– Viisas emeritusarkkipiispa John Vikström on sanonut, että meillä ihmisillä on yksi perustarve: "Näetkö minut?" Tämä on se kysymys, jota me joka päivä kysymme sisimmässämme. Ja jos tulemme nähdyksi meillä on kaikki aika hyvin, Niemelä sanoo.          

Jutussa olevasta videosta voi katsoa, miten sujuvat Miika Niemelän perheen yhteiset punttisalitreenit.