Arsenalin kohdalla yleensä loukkaantumissuma sattuu marras-joulukuun aikoihin. Se on ihan yhtä yllättävää uutisointia kuin "järvessä on vettä".
Se on tapahtunut viimeiset 10 kautta ja tulee tapahtumaan niin pitkään kuin Arsene Wenger on puikoissa. Asian lakaiseminen maton alle tyyliin: "Meillä on epäonnea loukkaantumisten kanssa" on surkuhupaisa yritys päästä helpommalla kantamatta asiasta vastuuta.
Fysioguru Shad Forsythen tuleminen Arsenalin leipiin pari vuotta sitten ei ole isossa kuvassa muuttanut mitään. Hän on vaikuttanut asioihin muun muassa niin, että vaihtopelaajat ottavat pitemmät lämmöt ennen kentälle tuloa loukkaantumisten ehkäisemiksi, mutta silti edelleen herää kysymys, kuinka paljon näin tasokkaalle ammattilaiselle jääräpäinen Wenger antaa valtaa päättää?
Wenger sanoi alkuviikosta Alexis Sanchezin takareidessä olevan jotain häikkää, mutta chileläinen kun haluaa pelata koko ajan (ja on pelannut kaikki pelit alusta loppuun ja maajoukkuematkat Etelä-Amerikkaan ja takaisin), niin Wenger pisti taas miehen kentälle, ja lopputulema oli takareisivamma. Täysin Wengerin piikkiin menee Sanchezin loukkaantuminen. Jokainen pelaaja haluaa pelata, on valmentajan kontolla silti tehdä lopullinen valinta.
Lihasvammat kielivät edelleen Arsenalin kohdalla siitä, että jotain tehdään harjoituksissa väärin. Joko harjoittelussa tai palautumisessa. Nykypäivänä on niin paljon joko alan guruja tai muun muassa teknologiaa apuna, että tällaiset vaivat pitäisi osata minimoida. Jos se sattuisi yhdellä tai kahdella kaudella, se olisi ymmärrettävää. Arsenalissa se sattuu joka ikinen kausi. Wengerin naiivi usko pelaajien kunnossa pysymiseen kausi toisensa jälkeen kostautuu enemmin tai myöhemmin mestaruustaistelussa. Coquelinin esimerkki on kirsikkana kakun päällä tältä kaudelta; joka ikinen näki Arsenalin keskikentän huutavan laadukasta korvaajaa ranskalaiselle, mutta Wengerpä ei ostanut ketään, koska luotti Coquelinin pysyvän ehjänä tai flaminiartetojen tason riittävän.