Suomi 2013. Käsikirjoitus ja ohjaus: Peter Franzén. Tuotanto: Jukka Helle ja Markus Selin. Kuvaus: Pini Hellstedt. Leikkaus: Kimmo Taavila. Puvustus: Tiina Kaukanen. Lavastus: Pirjo Rossi. Pääosissa: Olavi Angervo, Samuli Edelmann, Matleena Kuusniemi, Ismo Kallio, Marja Packalén, Peter Franzén, Mari Perankoski. Kesto: 108 min.
Täällä murheellisten laulujen Pohjolassa viinan varjostamat tarinat ovat tuttuja. Enemmän tai vähemmän traagisia alkoholi- ja perhehelvettikuvauksia on piisannut pitkin historiaamme aina nuoremman polven nykytekijöille asti, ja kansallinen haava pysyy auki. Parhaiten monipuolisena näyttelijänä tunnettu Peter Franzén (s. 1971) kirjoitti aiheesta omakohtaisen romaanin Tumman veden päällä (Tammi 2010), ja on nyt muokannut tarinasta elokuvan. Välissä ehti Janne Reinikainen dramatisoida kirjasta kokeilevan näytelmän Kansallisteatterin pienelle näyttämölle 2012.
Jos ensimmäinen kustannussopimus heltisikin pidetylle filmitähdelle hiukan heppoisin kaunokirjallisin perustein, niin esikoisohjaajana Franzén onnistuu huomattavasti paremmin. Valkokankaalla Peten kasvukertomus herää eloon kaikissa sävyissään.
Pohjois-Suomen Keminmaalle sijoittuvan tarinan alussa kaikki on vielä hyvin. Maailmaa tarkkailee uteliain silmin 6-vuotias Pete (Olavi Angervo), selvästi tuleva taiteilija. Poliisi-isä (Samuli Edelmann) on ihailtava tyyppi, jonka karvalakkiin on hauska sonnustautua, ja lämpöiseen, lettuja paistavaan äitiin (Matleena Kuusniemi) voi aina luottaa. Kun öisin makuuhuoneen oven läpi alkaa kuulua outoja ääniä, huutoa ja kolinaa, idylli pikkuhiljaa rikkuu.
Kun isä katoilee ja äiti itkee, Peten ja pikkusiskon (Milja Tuunainen) turvaksi rientävät viisaat isovanhemmat (hurmaavat Ismo Kallio ja Marja Packalén). Pappa on suuri tarinankertoja, joka tutustuttaa luontoon ja näyttää pojalle mielikuvituksen mahdin. Maanläheinen mummi pyörittää arkea lupsakkaan sarkasmin ja nisupullan voimin.
Kuten kirjassakin, lapsen maailma koostuu merkityksellisistä yksityiskohdista ja tunnelmista, pienistä iloista ja peloista joiden syitä ei aina voi tietää. Taru ja tosi sekoittuvat saumattomasti; arkisista jutuista kuten uintiretkestä kasvaa suuria ja uhkaavia ja toisaalta yksi uutuuttaan kiiltävä polkuauto voi pelastaa kaiken. Mummolan turvasataman lisäksi vieraillaan kalmanhajuisilla herätyskinkereillä sekä naapurin pojalla, jonka perheessä näyttäisi olevan tutunlaisia ongelmia. Miehet ryyppäävät, vaimot häpeävät ja lapset sopeutuvat. Silloin tällöin ovelle ilmestyy stadin slangia pamlaava Kake, Peten biologinen isä, jota Franzén itse esittää.
Elokuvan perhetematiikka ja 1970-luvun ajankuva tuovat viime vuosilta mieleen mm. Zaida Bergrothin lapsuuskuvauksen Skavabölen pojat (2009) ja Pernilla Augustin ohjauksen Sovinto (2010), joka perustui ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken omaelämäkerralliseen romaaniin. Kaikkien näiden taustalla riehuu kuningas alkoholi, mutta oranssin, vihreän ja ruskean sävyt hehkuvat hellää nostalgiaa tuolloin lapsuuttaan viettäneille – puhumattakaan lelujen, karkkien, tv-ohjelmien ja muiden tuikitärkeiden yksityiskohtien viehätyksestä. Puvustaja Tiina Kaukanen ja lavastaja Pirjo Rossi antavat parastaan.
Monissa liemissä keitetty Edelmann onnistuu vaikuttavasti näyttämään juopon kahdet kasvot: lunkista superisästä kuoriutuu seuraavassa hetkessä tunnistamattomaksi muuttunut, pelottava raunio. Kuusniemi tekee yhtä varmaa työtä vaimona, jonka pinna kestää ja kestää, kunnes ei enää kestä.
Tummanpuhuvan elokuvan kirkas valonlähde on Olavi Angervo. Nuori löytö on jokaisessa kuvassa niin läsnä kuin vain voi olla: yhtaikaa herkkä ja vahva, tulvillaan salaperäistä iloa, joka kantaa läpi synkän virran. Angervon hymyn valossa haluaisi viipyä vielä hetken, ja vielä hetken.
Tämä komea näyttö saa odottamaan ohjaaja-käsikirjoittaja Franzénilta mitä vain.
Teksti: Tuuve Aro